This chapter provides a Buddhist response to Olla Solomyak's (forthcoming) account of the afterlife from the perspective of Hasidic Judaism.

Kysymys siitä, onko tiede ja voiko se olla arvovapaata, on herättänyt vilkasta ja jopa kiivastakin keskustelua. Erityisen polttava tämä kysymys on ihmistieteissä. Yhdessä ääripäässä on kuva tieteellisestä tutkimuksesta kaikenlaisten eettisten ja yhteiskunnallisten kysymysten yläpuolella olevana intressittömänä toimintana. Toisessa päässä on väite, ettei tiede voi koskaan olla arvovapaata vaan että tieteellinen tutkimus ja sen tulokset ovat läpeensä arvojen värittämiä. Näiden välille mahtuu monenlaisia maltillisempia välittäviä kantoja.

Termillä ”poliittinen köyhyys” on aiemmin tarkoitettu resurssien köyhyydestä erillistä köyhyyden muotoa, jossa ihmiset kärsivät vaikuttavan vapauden tasa-arvon puutteesta eli kyvyttömyydestä osallistua tasa-arvoisina toimijoina poliittiseen vaikuttamiseen. Tässä artikkelissa etsin filosofista lähestymistapaa, jonka avulla olisi mahdollista diagnosoida poliittisen osallistumisen epätasa-arvoa myös henkilökohtaisen poliittisen toimijuuden kokemuksen katoamisena. En käsittele niitä varsinaisia prosesseja, joiden myötä poliittinen osallistuminen käy joillekuille mahdottomaksi. Sen sijaan pyrin kuvailemaan poliittista köyhyyttä yleisemmin, osallistumisen kokemuksellisten ehtojen katoamisena. Poliittisessa köyhyydessä ei ole kysymys vain osallistumisen ulkoisista esteistä, kuten osallistumiseen vaadittavien materiaalisten resurssien (...) tai kommunikatiivisten ja kognitiivisten kykyjen epätasa-arvoisesta jakautumisesta eri ryhmien kesken. Väitän, että taustalla voi olla myös ihmisen elämän affektiivinen köyhtyminen, joka ilmenee poliittisen toimijuuden kokemuksen murtumisena ja katoamisena. Käytän tässä artikkelissa Maurice Merleau-Pontyn ja Hannah Arendtin poliittista fenomenologiaa löytääkseni osallistumattomuuteen näkökulman, joka painottaa poliittisen toimijuuden ruumiillisuutta ja intersubjektiivisuutta. (shrink)

Ajan luonnetta koskevissa käsityksissä on tyypillistä erottaa kaksi eriävää kantaa: A-teoreettinen presentismi ja B-teoreettinen eternalismi. Edeltävän väitetään tyypillisesti sopivan yhteen inhimillisen ajallisen kokemuksen kanssa ja jälkimmäisen ontologisesti perustavanlaatuisen luonnontieteen kanssa. Ilmikuvamme ajasta sisältää ehdottoman nykyisyyden ja yksisuuntaisen ajan kulun menneestä tulevaan. Tieteellinen kuva ajasta ei sisällä erityistä nykyisyyttä eikä ajan kulun edellyttämää dynaamista aikamuotojen muutosta. Monet ovat pitäneet kokemustamme ajan kulusta illuusiona. Tässä artikkelissa keskitytään A-sarjan mukaisen ajankulun virheteoreettiseen tulkintaan. Tarkastellaan mahdollisuutta, jonka mukaan meillä ei ole kyseistä kokemusta vaan kuvailemme (...) kokemustamme virheellisesti ajan virtaukseen liittyvillä vertauskuvilla. Tätä tukee fysikalistinen argumentti: Jos ajan kulun kokemuksellamme ei ole fysikaalista perustaa, meillä ei voi olla sen mukaista kokemustakaan ajasta. (shrink)

Tässä artikkelissa käsittelen Descartesin ikuisten totuuksien välttämättömyyteen liittyvää ongelmaa. Teoksessa Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta (1641–1642) Descartes nostaa esiin käsitteen ikuisista totuuksista, käyttäen esimerkkinään kolmiota. Kolmion muuttumattomaan ja ikuiseen luontoon kuuluu esimerkiksi, että sen kolme kulmaa ovat yhteenlaskettuna 180°. Se on totta kolmiosta, vaikka yhtään yksittäistä kolmiota ei olisi koskaan ollutkaan olemassa. Eräät ajattelemieni asioiden piirteet ovat siis Descartesin mukaan ajattelustani riippumattomia. Ikuisia totuuksia ovat ainakin matemaattiset ja geometriset tosiseikat sekä ristiriidan laki. Samoin Descartesin kuuluisa lause “ajattelen, siis olen” lukeutuu ikuisten totuuksien (...) joukkoon. Descartesin ikuiset totuudet olisivatkin siis loogisesti välttämättömiä. Niillä on kyseinen olemus riippumatta ulkoisten kohteiden olemassaolosta tai siitä, ajattelenko niitä lainkaan. Kuitenkin kirjeenvaihdossaan Descartes pitää itsepintaisesti kiinni käsityksestään, että ikuiset totuudet ovat Jumalan vapaasti luomia ja Jumala olisi voinut luoda ne erilailla. Näin ollen luodut ikuiset totuudet eivät tarkkaan ottaen olisikaan välttämättömiä vaan kontingentteja. Ne voisivat olla myös toisella tavalla. Artikkelin alkuun esittelen Descartesin modaalista metafysiikkaa sekä luotujen ikuisten totuuksien kontingenttiudesta seuraavia tulkinnallisia vaikeuksia. Tämän jälkeen pureudun kolmeen erilaiseen ratkaisuyritykseen kommentaarikirjallisuudessa (Frankfurt 1977; Curley 1984 & Bennett 1994) ja osoitan, miksi ne eivät riitä vastaamaan ongelmaan. Lopussa vedän johtopäätöksiä ja luonnostelen mahdollisen ratkaisun. (shrink)

Mitä oleva on? Omaisuus ja elämä pureutuu tähän filosofian peruskysymykseen seuraten kahta länsimaisen filosofian jättiläistä, Aristotelestä ja Heideggeria. Siinä missä Aristoteles kysyy olevaa substantiivina ja tilana, etsii Heidegger olemisen mieltä verbinä ja tapahtumana. Nämä kaksi merkitystä löytyvät myös suomen olla-verbistä: "omistaa jotakin" ja "olla olemassa, elossa". Omaisuus ja elämä antavat peruslähtökohdat olevan tulkitsemiselle. Kirja vie lukijansa filosofian kreikkalaisille juurille ja sen uusimpiin, Heideggerin avaamiin mahdollisuuksiin.

In this work we study dimensional theoretical properties of some a±ne dynamical systems. By dimensional theoretical properties we mean Hausdor® dimension and box- counting dimension of invariant sets and ergodic measures on theses sets. Especially we are interested in two problems. First we ask whether the Hausdor® and box- counting dimension of invariant sets coincide. Second we ask whether there exists an ergodic measure of full Hausdor® dimension on these invariant sets. If this is not the case we ask the (...) question, whether at least the variational principle for Haus- dor® dimension holds, which means that there is a sequence of ergodic measures such that their Hausdor® dimension approximates the Hausdor® dimension of the invariant set. It seems to be well accepted by experts that these questions are of great importance in developing a dimension theory of dynamical systems (see the book of Pesin about dimension theory of dynamical systems [PE2]). Dimensional theoretical properties of conformal dynamical systems are fairly well understood today. For example there are general theorems about conformal repellers and hyperbolic sets for conformal di®eomorphisms (see chapter 7 of [PE2]). On the other hand the existence of two di®erent rates of expansion or contraction forces problems that are not captured by a general theory this days. At this stage of de- velopment of the dimension theory of dynamical systems it seems natural to study non conformal examples. This is the ¯rst step to understand the mechanisms that determine dimensional theoretical properties of non conformal dynamical systems. A±ne dynamical systems represent simple examples of non conformal systems. They are easy to de¯ne, but studying their dimensional theoretical properties does never- theless provide challenging mathematical problems and exemplify interesting phe- nomena. We consider here a special class of self-a±ne repellers in dimension two, depending on four parameters (see 2.1.). Furthermore we study a class of attractors of piecewise a±ne maps in dimension three depending on four parameters as well. The last object of our work are projections of these maps that are known as gener- alized Baker's transformations (see 2.2.). The contents of our work is the following: In chapter two we give an overview about some main results in the area of di- mension theory of a±ne dynamical systems and de¯ne the systems we study in this work. We will explain, what is known about the dimensional theoretical properties of these systems and describe what our new results are. In chapter three we then apply symbolic dynamics to our systems. We will introduce explicit shift codings 4 and ¯nd representations of all ergodic measures for our systems using these codings. From chapter four to chapter eight we study dimensional theoretical properties, which our systems generally or generically have. In chapter four we will prove a formula for the box-counting dimension of the repellers and the attractors (see the- orem 4.1.). Then in chapter ¯ve we apply general dimensional theoretical results for ergodic measures found by Ledrappier and Young [LY] and Barreira, Schmeling and Pesin [BPS] to our systems. These results relate the dimension of ergodic measures to metric entropy and Lyapunov exponents. Using this approach we will be able to reduce questions about the dimension of ergodic measures in our context to ques- tions about certain overlapping and especially overlapping self-similar measures on the line. These overlapping self-similar measures are studied in chapter six. Our main theorem extends a result of Peres and Solomyak [PS2] concerning the absolute continuity resp. singularity of symmetric self-similar measures to asymmetric ones (see theorem 6.1.3.). In chapter seven we bring our results together. We prove that we generically (in the sense of Lebesgue measure on a part of the parameter space) have the iden- tity of box-counting and Hausdor® dimension for the repellers and the attractors. (see theorem 7.1.1. and corollary 7.1.2.). This result suggest that one can expect that the identity of box-counting dimension and Hausdor® dimension holds at least generically in some natural classes of non conformal dynamical systems. Furthermore we will see in chapter seven that there generically exists an ergodic measure of full Hausdor® dimension for the repellers. On the other hand the vari- ational principle for Hausdor® dimension is not generic for the attractors. It holds only if we assume a certain symmetry (see theorem 7.1.1.). For generalized Baker's transformations we will ¯nd a part of the parameter space where there generically is an ergodic measure of full dimension and a part where the variational principle for Hausdor® dimension does not hold (see theorem 7.1.3.). Roughly speaking the reason why the variational principle does not hold here is, that if there exists both a stable and an unstable direction one can not generically maximize the dimension in the stable and in the unstable direction at the same time. In an other setting this phenomenon was observed before by Manning and McCluskey [MM]. In chapter eight we extend some results of the last section to invariant sets that correspond to special Markov chains instead of full shifts (see theorem 8.1.1.). In the last two chapters of our work we are interested in number theoretical excep- tions to our generic results. The starting point of our considerations in section nine are results of ErdÄos [ER1] and Alexander and Yorke [AY] that establish singularity and a decrease of dimension for in¯nite convolved Bernoulli measures under special conditions. Using a generalized notion of the Garsia entropy ([GA1/2]) we are able 5 to understand the consequences of number theoretical peculiarities in broader class of overlapping measures (see theorem 9.1.1.). In chapter ten we then analyze number theoretical peculiarities in the context of our dynamical systems. We restrict our attention to a symmetric situation where we generically have the existence of a Bernoulli measure of full dimension and the identity of Hausdor® and box-counting dimension for all of our systems. In the ¯rst section of chapter ten we ¯nd parameter values such that the variational principle for Hausdor® dimension does not hold for the attractors and for the Fat Baker's transformations (see theorem 10.1.1.). These are the ¯rst known examples of dynamical systems for which the variational principle for Hausdor® dimension does not hold because of number theoretical peculiarities of parameter values. For the repellers we have been able to show that under certain number theoretical conditions there is at least no Bernoulli measure of full Hausdor® dimension; the question if the variational principle for Hausdor® dimension holds remains open in this situation. In the second section of chapter ten we will show that the identity for Hausdor® and box-counting dimension can drops because there are number theoretical pecu- liarities. In the context of Weierstrass-like functions this phenomenon was observed by Przytycki and Urbanski [PU]. Our theorem extends this result to a larger class of sets, invariant under dynamical systems (see theorem 10.2.1). At the end of this work the reader will ¯nd two appendices, a list of notations and the list of references. In appendix A we introduce the notions of dimension we use in this work and collect some general facts in dimension theory. In appendix B we state the facts about Pisot-Vijayarghavan number, we need in our analysis of number theoretical peculiarities. The list of notations contains general notations and a table with a summary of notations we use to describe the dynamical systems that we study. Acknowledgments I wish to thank my supervisor JÄorg Schmeling for a lot of valuable discussion and all his help. Also thanks to Luis Barreira for his great hospitality in Lisboa and many interesting comments. This work was done while I was supported by "Promotionstipendium gem. NaFÄoG der Freien UniversitÄat Berlin". (shrink)

Viime vuosina ihmistieteiden kentässä on saanut osakseen paljon huomiota uusi lähestymistapa, jota kutsutaan ”evoluutiopsykologiaksi”. Sen piiristä on esimerkiksi väitetty, että evoluutio on muokannut meidän parinvalintamieltymyksiämme niin, että miehillä on taipumus tuntea vetoa lisääntymiskykyisiltä näyttäviin nuoriin naisiin, pyrkiä parittelemaan aina tilaisuuden tullen mahdollisimman monien naisten kanssa ja olla mustasukkaisia, kun taas naiset ovat taipuvaisia mieltymään iäkkäämpiin miehiin, joilla on valtaa ja resursseja. Luonnonvalinnalla on pyritty myös selittämään mm. raiskauksia.

Artikkelissa otan kantaa niin sanottuun voluntarismikiistaan Descartesin tahdon käsitykseen ja arvostelmateoriaan liittyen kannattaen epäsuoraa voluntarismia. Käsittelen erityisesti kysymystä voiko tahdolla Descartesin mukaan olla suora kontrolli ihmisen arvostelmasta pidättäytymiseen? Pitkään vallassa olleen tulkintasuuntauksen mukaan Descartesin käsityksessä tahdolla on kyky vaikuttaa doksastisiin tiloihin suoraan, pelkällä tahdon aktilla. Tätä kutsutaan suoraksi voluntarismiksi ja se tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että meillä on kyky hyväksyä, olla hyväksymättä sekä pidättäytyä arvostelemasta täysin tahdonvaraisesti. Tässä tekstissä kannatan kuitenkin epäsuoraa voluntarismia: tahto kykenee vaikuttamaan doksastiseen tilaan epäsuorasti (...) vaikuttamalla uskomuksen muodostamisen kannalta olennaisiin toimintoihin, erityisesti vahvoihin perusteisiin keskittymiseen. Argumentoin epäsuoran voluntarismin puolesta seuraavin tavoin: 1) Kohdat, joiden katsotaan puoltavan suoraa voluntarismia, voidaan yhtä lailla tulkita puoltamaan myös epäsuoraa voluntarismia, 2) Epäsuora voluntarismi on sekä filosofisesti että psykologisesti uskottavampi tulkinta siitä, kuinka ihminen arvostelmia muodostaa, ja 3) Epäsuora negatiivinen voluntarismi on koherentimpi ja ristiriidattomampi tulkinta epäilyn metodin käytöstä (siis yleisestä arvostelmasta pidättäytymisestä) Ensimmäisessä mietiskelyssä. (shrink)

G. W. Leibnizin mielenfilosofiassa ymmärrykselle on jatkuvasti läsnä erilaisia taipumuksia erilaisiin päämääriin. Nämä taipumukset tai syyt toimia jollakin tavoin saattavat perustua selviin ja tarkkoihin havaintoihin ja olla tiedostettuja ennakkotahtomuksia. Näiden lisäksi mielessämme on epälukuinen määrä epäselviin havaintoihin perustuvia tiedostamattomia ja hetkittäisiä passioita, oikkuja tai hurahduksia. Kun henkilö ryhtyy harkitsemaan toimintaansa, nämä erilaiset taipumukset ja ennakkotahtomukset alkavat ottaa mittaa toisistaan. Prosessin tuloksena on lopullinen tahtomus tai riittävä syy. Kun ymmärrys on muodostanut suosituksen, tahto seuraa Leibnizin mukaan sitä ja toteuttaa ao. (...) toiminnan. -/- Ideaalitapauksessa ymmärryksen suositus on optimi näistä eri suuntiin johtavista syistä. Tavallisesti kyseessä on kuitenkin kompromissi, joka johtuu epäselvien havaintojen häiritsevästä vaikutuksesta harkintaan. Mitä paremmin ymmärrys toimii ja mitä tarkempia havainnot ovat, sen parempi on ymmärryksen toimintasuositus ja sita vahvemmalla ovat selvän ja tarkan joukkue epäselvän joukkuetta vastaan. Kuvaan esitelmässäni ylläolevan tilanteen ja tarkastelen tapoja, jolla agentti voi vaikuttaa toimintaansa. Vertailen myös pikaisesti Hobbesin ja Leibnizin näkemyksiä riittävästä syystä. (shrink)

Vaikka suurin osa viimeaikaisesta ilmaston lämpenemisestä on ihmisten aiheuttamaa antropogeenista lämpenemistä, yksittäisten ihmisten kausaalinen vaikutus ilmastonmuutokseen on minimaalinen, jopa mitätön. Tämän takia jotkut väittävät, että on harhaanjohtavaa pitää yksilöitä vastuussa ilmastonmuutoksesta. Tällainen argumentointi perustuu perinteisiin vastuutulkintoihin ja -käsitteisiin, joissa vastuun perustana painotetaan toimijan näkökulmaa ja hänen kausaalista rooliaan: jos toimijan teot tai tekemättä jättämiset eivät vaikuta lopputulokseen, hän ei ole vastuussa siitä. Ilmastonmuutoksessa on toinenkin vastuukäsitysten kannalta ongelmallinen seikka, intentionaalisuus eli tahallisuus: ihmiskunta tai yksittäiset ihmiset eivät ole tietoisesti lähteneet muuttamaan (...) ilmastoa. Päinvastoin ilmastonmuutos on syntynyt teollistumisen ja nykyisen elämäntyylimme tahattomana – ja pitkään myös tiedostamattomana – sivuvaikutuksena. Koska omien tekojemme kausaalinen vaikutus sekä niiden tahallisuus tai tahattomuus on luonnollisesti keskiössä arvioidessamme omaa vastuutamme, mahdollinen osallisuutemme vahingon tuottamiseen jää helposti vähemmälle huomiolle. -/- Keskityn tässä artikkelissa osallisuusvastuun (complicity) käsitteeseen ja argumentoin samalla liian yksilökeskeistä ajattelua vastaan. Kollektiivinen toimijuus on otettava huomioon siinä missä yksilökeskeinenkin. Vastuunkantaja ja vastuun peruste ovat analyyttisesti erillisiä käsitteitä, ja niiden tarkastelu voi valottaa vastuukeskustelua ilmastonmuutoksesta. Vastuun peruste voi olla yksilöllinen silloinkin, kun vastuunkantaja on kollektiivinen. Lisäksi argumentoin, että vastuusta puhuttaessa ei riitä katsoa asiaa vain toimijan itsensä kannalta, vaan myös uhrin ja sivustakatsojan näkökulmat on otettava huomioon. Vasta kun vastuukäytäntöjä tarkastellaan ihmisten keskinäisten (usein monimutkaisten) verkostojen ja linkitysten kautta, voidaan saada tasapainoinen kuva vastuumme määrästä ja sen rajoista. -/- Yksilön vastuu ei poista vastuuta kollektiiveilta, kuten valtioilta, ja voimme tehokkaimmin hillitä ilmastonmuutosta esimerkiksi lainsäädännön kautta. Ennen kuin kollektiiviset ratkaisut ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi saadaan toimimaan, vastuu palautuu kuitenkin yksilöille. Vastuun peruste on aina yksilötasolla ja sitä voidaan ainoastaan delegoida kollektiiveille. Ilmastonmuutoksen kohdalla delegointi ei ole vielä toiminut. (shrink)