This paper aims at elucidating the connection between explanatory considerations and epistemic justification stipulated by explanationism which take epistemic justification to be definable in terms of best explanations. By relying on the notion of truthlikeness, this paper argues that it is rational for a subject to expect the best explanation she has for her evidence to be more truthlike than any of the other potential explanations available to her by virtue of containing a class of propositions that, given her evidence, (...) she is justified in believing. Based on this elucidation of the connection between explanatory considerations and epistemic justification, an explanationist account of the evidential support relation is then offered. (shrink)

This book examines the philosophical conception of abductive reasoning as developed by Charles S. Peirce, the founder of American pragmatism. It explores the historical and systematic connections of Peirce's original ideas and debates about their interpretations. Abduction is understood in a broad sense which covers the discovery and pursuit of hypotheses and inference to the best explanation. The analysis presents fresh insights into this notion of reasoning, which derives from effects to causes or from surprising observations to explanatory theories. The (...) author outlines some logical and AI approaches to abduction as well as studies various kinds of inverse problems in astronomy, physics, medicine, biology, and human sciences to provide examples of retroductions and abductions. The discussion covers also everyday examples with the implication of this notion in detective stories, one of Peirce’s own favorite themes. The author uses Bayesian probabilities to argue that explanatory abduction is a method of confirmation. He uses his own account of truth approximation to reformulate abduction as inference which leads to the truthlikeness of its conclusion. This allows a powerful abductive defense of scientific realism. This up-to-date survey and defense of the Peircean view of abduction may very well help researchers, students, and philosophers better understand the logic of truth-seeking. (shrink)

According to the traditional requirement, formulated by William Whewell in his account of the “consilience of inductions” in 1840, a scientific hypothesis should have unifying power in the sense that it explains and predicts several mutually independent phenomena. Variants of this notion of consilience or unification include deductive, inductive, and approximate systematization. Inference from surprising phenomena to their theoretical explanations was called abduction by Charles Peirce. As a unifying theory is independently testable by new kinds of phenomena, it should also (...) receive confirmation from its empirical success. The study of the prospects of probabilistic Bayesianism to motivate this kind of criterion for abductive confirmation is shown to lead to two quite distinct conceptions of unification. (shrink)

The use of idealized scientific theories in explanations of empirical facts and regularities is problematic in two ways: they don’t satisfy the condition that the explanans is true, and they may fail to entail the explanandum. An attempt to deal with the latter problem was proposed by Hempel and Popper with their notion of approximate explanation. A more systematic perspective on idealized explanations was developed with the method of idealization and concretization by the Poznan school in the 1970s. If idealizational (...) laws are treated as counterfactual conditionals, they can be true or truthlike, and the concretizations of such laws may increase their degree of truthlikeness. By replacing Hempel’s truth requirement with the condition that an explanatory theory is truthlike one can distinguish several important types of approximate, corrective, and contrastive explanations by idealized theories. The conclusions have important consequences for the debates about scientific realism and anti-realism. (shrink)

Atocha Aliseda’s Abductive Reasoning (2006) gives a structural characterization of the “forward” explana-tory reasoning from a theory to observational data. This paper asks whether there are any interesting structural rules for the “backward” abductive reasoning from observations to explanatory theories. Ignoring statistical cases, a partial explication of abduction is converse deductive explanation: h is abducible from e iff h deductively explains e. This relation of abducibility trivially satisfies Converse Entailment (if h entails e, then h is abducible from e ), (...) but it does not generally satisfy Converse Consequence (if h is abducible from e and g entails h, then g is abducible from e ), since deductive explanation is not always transitive. (shrink)

Aliseda’s Abductive Reasoning is focused on the logical problem of abduction. My paper, in contrast, deals with the epistemic problems raised by this sort of inference. I analyze the relation between abduction and inference to the best explanation (IBE). Firstly a heuristic and a normative interpretation of IBE are distinguished. The epistemic problem is particularly pressing for the latter interpretation, since it is devoid of content without specific epistemic criteria for separating acceptable explanations from those which are not. Then I (...) discuss two different normative interpretations of IBE. I. Niiniliuoto favours a “probabilistic-confirmational” translation of explanatory merit while S. Psillos thinks that the insight of IBE is lost in a pure probabilistic format. My conclusion is that Aliseda’s theory of abduction fits better with a heuristic account of IBE. (shrink)

Charles S. Peirce luokitteli 1865 päättelyn lajit deduktioon, induktioon ja hypoteesiin, joista viimeksi mainittua hän luonnehti päättelynä vaikutuksista syihin tai päättelynä selitykseen. Hypoteesi on Peircelle induktion ohella tietoa laajentava päätelmä. 1890-luvun lopun kirjoituksissaan hän alkoi kutsua hypoteettista päättelyä uusilla nimillä ”retroduktio” ja ”abduktio”. Tässä vaiheessa Peirce kuvasi abduktiota tieteellisen päättelyn ensimmäisenä askeleena, mahdollisten arvausten esittämisenä, jonka tulokset on asetettava induktion kautta testeihin. Hänen tunnetuin kaavionsa abduktion loogiselle muodolle on vuodelta 1903: The surprising fact C is observed; But if A were (...) true, C would be a matter of course. Hence, there is reason to think that A is true. Toisin sanoen abduktio päättelee yllättävästä tosiseikasta hypoteettiseen teoriaan, joka selittäisi tämän faktan. Peircen ajatukset tulivat laajemmin tunnetuiksi, kun kuusiosainen Collected Papers ilmestyi 1931-35. Maailmansodan jälkeen hänen ehdotuksiaan on tulkittu kolmessa suunnassa. Hansonin mukaan abduktio on keksimisen logiikkaa. Laudanin mukaan abduktiossa on kyse ohjeesta työskennellä kiinnostavan hypoteesin parissa. Harmanin mukaan abduktio on päättelyä parhaaseen selitykseen. Monet loogikot, tekoälyn tutkijat ja tieteenfilosofit käyttävät termiä ”abduktio” suoraviivaisesti IBE:n synonyyminä, kun taas varovaisemman kannan ottavat mm. Aliseda, Magnani ja Douven. Toisaalta tätä rinnastusta on eri syistä pidetty harhaanjohtavana abduktion todellisen luonteen ja tehtävän perusteella. Myös monet Peirce-tutkijat ovat ottaneet intohimoisesti kantaa asiaan vedoten mestarin monitulkintaisiin kirjoituksiin. Esimerkiksi Minnamaier esittää, että abduktion samaistaminen IBE:n kanssa hämärtäisi Peircen erottelua induktion ja abduktion välillä. Campos argumentoi, että abduktio tulisi rajata selittävien hypoteesien generoimiseen, joten valikointi hypoteesien välillä ei kuulu sen tehtäviin. Gaultierin mukaan skeeman johtopäätös ei ole suositus testata A:n totuutta, vaan selvittää, onko A todellakin mahdollinen selitys C:lle. Sen sijaan Nyrupin mukaan jättää avoimeksi, tukeeko onnistunut selitys hypoteesin totuutta, joten abduktiossa on kyse hypoteesin työstämisestä. Peircen kirjoituksista puolen vuosisadan aikana kuitenkin löytyy aineksia kaikille kolmelle abduktion päätulkinnalle. Abduktio on ainoa menetelmä uusien ideoiden generoimiseksi. Abduktio auttaa tunnistamaan testaamisen arvioisia hypoteeseja. Joissakin tapauksissa, kuten havainnoissa ja historiallisissa päätelmissä, abduktio on ”pakottavaa” tai ”täysin varmaa”, joten sillä voi olla tekemistä myös hypoteesien oikeuttamisen kanssa. Vaikka Peirce päätyi esittämään, ettei abduktiivisiin päätelmiin liity mitään todennäköisyyksiä, hän kuitenkin myöhäisissäkin töissään antoi abduktiolle selkeän loogisen muodon. Lisäksi abduktion ja IBE:n yhteyttä puolustaa käsikirjoitus ”The Logic of Drawing History from Ancient Documents”, jossa Peirce antaa kriteerejä ”abduktiolle eli hypoteesien valinnan prosessille”. Näitä kriteerejä ovat selitysvoima, testattavuus, varovaisuus, laajuus ja yksinkertaisuus. Samantapaisia metodologisia sääntöjä ovat muotoilleet ne tutkijat, jotka ovat kehitelleet eteenpäin IBE:n muotoja. Vastaus otsikon kysymykseen on siis ”kyllä ja ei”. Vaikka Peirce keksi termin ”abduktio”, hänellä ei ole loputonta yksinoikeutta määrätä sen käytöstä. Hän ajatuksensa ovat inspiroivia tavalla, joka voi johtaa abduktion tutkimisessa erilaisiin suuntiin. Näitä linjoja on tarpeetonta oikeaoppisesti pitää toisilleen vastakkaisina. Keksimisen logiikka on kiehtova aihe, mutta samalla tavoin on aihetta analysoida sitä, miten keksittyjen selityshypoteesien paremmuutta voidaan vertailla ja millaisilla ehdoilla voisimme olla oikeutettuja hyväksymään parhaan toistaiseksi löydetyistä selityksistä. Kaikki nämä loogis-metodologiset tutkimuslinjat tekevät omalla tavallaan oikeutta Peircen filosofian suurille oivalluksille. (shrink)