We members of settler colonial culture—the latest form of what novelist and cultural critic Daniel Quinn calls Taker culture—are constrained by myriad institutions that leave us with little choice but to engage in practices that are profoundly damaging to the planet, to others, and to ourselves. Our path to living otherwise, Andrew Frederick Smith argues, lies in the threefold struggle, which is inspired by Quinn's focus on the interweaving roots of ecological, social, and personal wellbeing. These three forms of wellbeing (...) are co-implicated. We cannot enjoy one without equally enjoying the others; they are a package deal. As such, what works for people individually and collectively works for the planet, and vice versa. Reclaiming our lives and revitalizing our human and more-than-human communities are salient acts of resistance against Taker culture. They offer means of escape from our cultural captivity and an opportunity for full-spectrum wellbeing. (shrink)

Vaikka suurin osa viimeaikaisesta ilmaston lämpenemisestä on ihmisten aiheuttamaa antropogeenista lämpenemistä, yksittäisten ihmisten kausaalinen vaikutus ilmastonmuutokseen on minimaalinen, jopa mitätön. Tämän takia jotkut väittävät, että on harhaanjohtavaa pitää yksilöitä vastuussa ilmastonmuutoksesta. Tällainen argumentointi perustuu perinteisiin vastuutulkintoihin ja -käsitteisiin, joissa vastuun perustana painotetaan toimijan näkökulmaa ja hänen kausaalista rooliaan: jos toimijan teot tai tekemättä jättämiset eivät vaikuta lopputulokseen, hän ei ole vastuussa siitä. Ilmastonmuutoksessa on toinenkin vastuukäsitysten kannalta ongelmallinen seikka, intentionaalisuus eli tahallisuus: ihmiskunta tai yksittäiset ihmiset eivät ole tietoisesti lähteneet muuttamaan (...) ilmastoa. Päinvastoin ilmastonmuutos on syntynyt teollistumisen ja nykyisen elämäntyylimme tahattomana – ja pitkään myös tiedostamattomana – sivuvaikutuksena. Koska omien tekojemme kausaalinen vaikutus sekä niiden tahallisuus tai tahattomuus on luonnollisesti keskiössä arvioidessamme omaa vastuutamme, mahdollinen osallisuutemme vahingon tuottamiseen jää helposti vähemmälle huomiolle. -/- Keskityn tässä artikkelissa osallisuusvastuun (complicity) käsitteeseen ja argumentoin samalla liian yksilökeskeistä ajattelua vastaan. Kollektiivinen toimijuus on otettava huomioon siinä missä yksilökeskeinenkin. Vastuunkantaja ja vastuun peruste ovat analyyttisesti erillisiä käsitteitä, ja niiden tarkastelu voi valottaa vastuukeskustelua ilmastonmuutoksesta. Vastuun peruste voi olla yksilöllinen silloinkin, kun vastuunkantaja on kollektiivinen. Lisäksi argumentoin, että vastuusta puhuttaessa ei riitä katsoa asiaa vain toimijan itsensä kannalta, vaan myös uhrin ja sivustakatsojan näkökulmat on otettava huomioon. Vasta kun vastuukäytäntöjä tarkastellaan ihmisten keskinäisten (usein monimutkaisten) verkostojen ja linkitysten kautta, voidaan saada tasapainoinen kuva vastuumme määrästä ja sen rajoista. -/- Yksilön vastuu ei poista vastuuta kollektiiveilta, kuten valtioilta, ja voimme tehokkaimmin hillitä ilmastonmuutosta esimerkiksi lainsäädännön kautta. Ennen kuin kollektiiviset ratkaisut ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi saadaan toimimaan, vastuu palautuu kuitenkin yksilöille. Vastuun peruste on aina yksilötasolla ja sitä voidaan ainoastaan delegoida kollektiiveille. Ilmastonmuutoksen kohdalla delegointi ei ole vielä toiminut. (shrink)

The disconnect problem arises wherever there is ongoing and severe discordance between the scientific assessment of a politically relevant issue, and the politics and legislation of said issue. Here, we focus on the disconnect problem as it arises in the case of climate change, diagnosing a failure to respect the necessary tradeoff between authority and autonomy within a public institution like science. After assessing the problematic deployment of scientific authority in this arena, we offer suggestions for how to mitigate climate (...) change’s particular disconnect problem, as well as more general proposals for reforming science advising. (shrink)

Science and technology (S&T) policy studies has explored the relationship between the structure of scientific research and the attainment of desired outcomes. Due to the difficulty of measuring them directly, S&T policy scholars have traditionally equated “outcomes” with several proxies for evaluation, including economic impact, and academic output such as papers published and citations received. More recently, scholars have evaluated science policies through the lens of Public Value Mapping, which assesses scientific programs against societal values. Missing from these approaches is (...) an examination of the social activities within the scientific enterprise that affect research outputs and outcomes. We contend that activities that significantly affect research trajectories take place at the levels of individual researchers and their communities, and that S&T policy scholars must take heed of this activity in their work in order to better inform policy. Based on primary research of two scientific communities—ecologists and sustainability scientists—we demonstrate that research agendas are actively shaped by parochial epistemic and normative concerns of the scientists and their disciplines. S&T policy scholarship that explores how scientists balance these concerns, alongside more formal science policies and incentive structures, will enhance understanding of why certain science policies fail or succeed and how to more effectively link science to beneficial social outcomes. (shrink)