Abstract

Tiedepolitiikkaa on hallinnut ajatus, että rahankäyttöä voidaan tehostaa ja tutkimuksen laatua parantaa kilpailuttamalla, arvioimalla ja keskittämällä rahoitus huippututkimukselle. Huippututkimuksen ajatellaan edellyttävän suuria tutkimusryhmiä. Lisäksi rahoitusta keskitetty yhä enemmän tieteidenvälisille hankkeille. Kirjoituksessa tarkastellaan näitä trendejä kriittisesti viimeaikaisen tieteentutkimuksen ja tieteenfilosofian parhaan tiedon valossa. Näyttää siltä, että suosittu politiikka ei johda toivottuihin lopputuloksiin.