(June 2013) “The mind-body problem in cognitive neuroscience”, Philosophia Scientiae 17/2, Gabriel Vacariu and Mihai Vacariu (eds.): 1. William Bechtel (Philosophy, Center for Chronobiology, and Interdisciplinary Program in Cognitive Science University of California, San Diego) “The endogenously active brain: the need for an alternative cognitive architecture” 2. Rolls T. Edmund (Oxford Centre for Computational Neuroscience, Oxford, UK) “On the relation between the mind and the brain: a neuroscience perspective” 3. Cees van Leeuwen (University of Leuven, Belgium; Riken Brain Science Institute, (...) Japan) “Brain and mind” 4. Kari Theurer (Trinity College) and John Bickle (Philosophy, Mississippi State University) “What’s old is new again: Kemeny-Oppenheim reduction at work in current molecular neuroscience” 5. Bernard Andrieu (Staps Université de Lorraine) “Sentir son cerveau? Les dispositifs neuro-expérientiels en 1er personne” 6. Corey Maley and Gualtiero Piccinini (Philosophy, University of Missouri – St. Louis) “Get the latest upgrade: Functionalism 6.3.1” 7. Paula Droege (Philosophy, Pennsylvania State University) “Memory and consciousness” 8. Gabriel Vacariu and Mihai Vacariu (Philosophy, University of Bucharest) “Troubles with cognitive neuroscience”. (shrink)

Julkaisematta jääneessä muistiossaan Mietteitä oikeuden yleiskäsitteestä (1702-1703?) G. W. Leibniz muotoilee uudelleen Platonin Euthyfron-dialogissa esitetyn kuuluisan kysymyksen. Hän kirjoittaa: ”Myönnetään, että kaikki mitä Jumala tahtoo, on hyvää ja oikein. Sen sijaan kysytään, onko se hyvää ja oikein siksi että Jumala niin tahtoo, vai tahtooko Jumala sitä koska se on hyvää ja oikein. Eli kysytään, onko hyvyys tai oikeus jotakin mielivaltaista, vai koostuvatko ne asioiden luonnetta koskevista välttämättömistä ja ikuisista totuuksista, kuten luvut ja suhteet.” Universaaleja, ikuisia totuuksia puolustava filosofi ei voi (...) hyväksyä ensin mainittua vaihtoehtoa. Hänen mukaansa ”Se toden totta tuhoaisi Jumalan oikeudenmukaisuuden. Sillä miksi ylistäisimme häntä oikeudenmukaisista teoista, jos oikeudenmukaisuuden käsite ei hänen tapauksessaan lisää mitään teon käsitteeseen? Ja sanonta stat pro ratione voluntas, minun tahtoni käyköön perusteesta, on todella tyrannin motto.” Leibnizin kritiikki on suunnattu erityisesti hänen aikalaisiaan René Descartesia, Thomas Hobbesia ja Samuel Pufendorfia vastaan. Hän ei voi hyväksyä näkemystä, jonka mukaan oikeudenmukaisuuden mitta on vain Jumalan tahto. Perustan on löydyttävä ikuisista totuuksista, jotka ovat myös Jumalan oikeudenmukaisuuden standardi. Erityisen kuuluisaksi tuli Leibnizin kritiikki Pufendorfin näkemyksiä kohtaan, sillä Pufendorfin laajalle levinneen teoksen De officio hominis et civis ranskalaisen laitoksen neljännen painoksen toimittaja Barbeyrac liitti siihen Leibnizin kiistakirjoituksen, joka tunnetaan lyhyellä nimellä Monita (Epistola viri excellentissimi ad amicum qua monita quaedam ad principia Pufendorfiani operis de officio hominis et civis continentur, 1706) ja puolusti Pufendorfia Leibnizia vastaan. Leibnizin onnistui kuitenkin ilmeisesti osoittaa eräs heikkous Pufendorfin näkemyksissä, jota Barbeyrac ei pystynyt sivuuttamaan: tämän mukaan Jumala on saman aikaan sekä ylin tuomari että lakien laatija. Siten Leibnizin näkökulmasta Jumala on tyranni – hänen tahtonsa on oikeuden ja etiikan mitta ja koska hän on kaikkivaltias, hän voi pakottaa ihmiset noudattamaan sellaista oikeudenmukaisuutta, joka on hänen mieleistään. Koska Jumalan yläpuolella ei ole Pufendorfin mukaan mitään, hän voi toimia aivan mielivaltaisesti. Leibnizin kritiikki kiteytyy Pufendorfin epäselvään erotteluun ulkoisen ja sisäisen velvollisuuden välillä, joka jättää hänen näkemyksensä arvoitukselliseksi. Tutkiskelen tässä esitelmässä oliko Leibnzin kritiikki johdonmukainen ja oikeutettu. Onko Pufendorfin näkemyksissä heikkous, jota hän ei itse huomannut? Vertailen myös asiaa koskevia eri kommentaareja (mm. Kari Saastamoinen, Petter Korkman, Fiametta Palladini) ja arvioin Leibnizin kritiikin reseptiota Pufendorf-tutkimuksessa. (shrink)

TARTALOM Előszó 5 Módszer és problémái "A tiszta ész kritikájá"-ban 12 Kari Jaspers Nyugat és Kelet között 28 A szent, avagy a fény csendes hangjai 51 "A lélek és a formák"-tól az Ontológiáig 67 Georg Simmel és a titok szociológiája 89 Beavatás, hallgatás, álarc 117 A titok és kategoriális szerkezete 134 Titok és tilalom 154 Az összeesküvés 167 A "volt titkok" 196 Elzártság, elfedettség és rejtőzködés Heideggernél 223 Utószó 307 Jegyzetek 313.

In this paper, I will reread the history of molecular genetics from a psychoanalytical angle, analysing it as a case history. Building on the developmental theories of Freud and his followers, I will distinguish four stages, namely: (1) oedipal childhood, notably the epoch of model building (1943–1953); (2) the latency period, with a focus on the development of basic skills (1953–1989); (3) adolescence, exemplified by the Human Genome Project, with its fierce conflicts, great expectations and grandiose claims (1989–2003) and (4) (...) adulthood (2003–present) during which revolutionary research areas such as molecular biology and genomics have achieved a certain level of normalcy—have evolved into a normal science. I will indicate how a psychoanalytical assessment conducted in this manner may help us to interpret and address some of the key normative issues that have been raised with regard to molecular genetics over the years, such as ‘relevance’, ‘responsible innovation’ and ‘promise management’. (shrink)