Rush Rhees oli Ludwig Wittgensteinin oppilas, ystävä ja työtoveri, joka on toistaiseksi tullut parhaiten tunnetuksi opettajansa kirjoitusten tulkitsijana ja julkaisijana. Hän oli myös omaperäinen filosofi, jonka ajattelu on saanut osakseen varsin vähän huomiota. Tässä artikkelissa tarkastellaan Rheesin filosofiakäsitystä, johon liittyvä tematiikka on Rheesin, samoin kuin Wittgensteinin, kohdalla erottamattomasti sidoksissa kysymykseen kielen, puhumisen ja ymmärtämisen mahdollisuudesta. Rhees ajattelee, että Wittgensteinin kieltä koskevat tutkimukset ovat jatkumoa antiikin filosofien todellisuuden luonnetta koskeville pohdinnoille. Rhees kuitenkin näkee vakavia ongelmia Wittgensteinin tavassa käsitellä kieltä koskevaa filosofian (...) ydinkysymystä. Kritiikin kärki koskee Wittgensteinin käsitystä kielipeleistä. Rhees katsoo, että Wittgenstein antaa kielipelin käsitteelle liian keskeisen aseman kielen yleistä luonnetta koskevissa huomautuksissaan. Rhees korostaa, ettei kieltä ja puhumista voi kuvata sen avulla tyhjentävästi. Kielestä ja puhumisesta ei voi esittää teoriaa eikä yleistä formaalista mallia. Lisäksi hän näkee kielipelimetaforan liian mekanistisena kuvaamaan kieltä ja ihmisten välistä kommunikointia. Rhees kuitenkin puhuu ”kielen ykseydestä” tai ”kielen yhtenäisyydestä” viittaamalla keskustelun käsitteeseen ja ajattelee, että kielen ykseyden ymmärtäminen keskusteluna valaisee paremmin kielen luonnetta kuin ajatus kielestä kielipelien joukkona. Rheesin filosofiakäsitystä ja hänen tapaansa harjoittaa filosofiaa leimaakin vahvasti dialogin merkityksen korostaminen, mikä näkyy kiinnostavalla tavalla hänen uskontoa ja etiikkaa käsittelevissä kirjoituksissaan. Rhees edustaa sellaista näkemystä filosofiasta ja sen metodista, jossa itse filosofisella keskustelulla ja tutkimuksella on itseisarvo. Filosofin tehtävänä ei ole olla elämänopas, joka tarjoaa vastauksia elämänongelmiin tai uskonnollisten kysymysten rationaalisuuteen. Filosofian tehtävänä on jatkuva ihmettely, dialogi ja ymmärryksen etsiminen. Filosofisten kysymysten vaikeuden ymmärtäminen on tärkeämpää kuin niiden ratkaiseminen. (shrink)

Following the pattern set by the early German Romantics, Kierkegaard conveys many of his insights through literature rather than academic prose. What makes him a valuable member of this tradition is the theory he develops to support it, his so-called “theory of indirect communication.” The most exciting aspect of this theory concerns the alleged importance of indirect communication: Kierkegaard claims that there are some projects only it can accomplish. This paper provides a critical account of two arguments Kierkegaard offers in (...) defense of this claim. The first argument is that he needs to use indirect communication in order to discourage people from losing themselves in the “crowd”. The second argument is that he needs to use it in order to help people out of a “monstrous illusion”. It is shown that while both arguments justify Kierkegaard’s decision to use indirect communication, neither one supports the original claim about its indispensability. (shrink)