The issue “Human being in the digital era” is not superfluous. Every technology, i.e. literacy, print etc., gives tools, but at the same time impacts deeply human being. The article attempts to answer the following questions: what kind of change is taking place nowadays? what are the associated challenges? Is it true what Einstein once said: “The problems that exist in the world today cannot be solved by the level of thinking that created them”?

Termillä ”poliittinen köyhyys” on aiemmin tarkoitettu resurssien köyhyydestä erillistä köyhyyden muotoa, jossa ihmiset kärsivät vaikuttavan vapauden tasa-arvon puutteesta eli kyvyttömyydestä osallistua tasa-arvoisina toimijoina poliittiseen vaikuttamiseen. Tässä artikkelissa etsin filosofista lähestymistapaa, jonka avulla olisi mahdollista diagnosoida poliittisen osallistumisen epätasa-arvoa myös henkilökohtaisen poliittisen toimijuuden kokemuksen katoamisena. En käsittele niitä varsinaisia prosesseja, joiden myötä poliittinen osallistuminen käy joillekuille mahdottomaksi. Sen sijaan pyrin kuvailemaan poliittista köyhyyttä yleisemmin, osallistumisen kokemuksellisten ehtojen katoamisena. Poliittisessa köyhyydessä ei ole kysymys vain osallistumisen ulkoisista esteistä, kuten osallistumiseen vaadittavien materiaalisten resurssien (...) tai kommunikatiivisten ja kognitiivisten kykyjen epätasa-arvoisesta jakautumisesta eri ryhmien kesken. Väitän, että taustalla voi olla myös ihmisen elämän affektiivinen köyhtyminen, joka ilmenee poliittisen toimijuuden kokemuksen murtumisena ja katoamisena. Käytän tässä artikkelissa Maurice Merleau-Pontyn ja Hannah Arendtin poliittista fenomenologiaa löytääkseni osallistumattomuuteen näkökulman, joka painottaa poliittisen toimijuuden ruumiillisuutta ja intersubjektiivisuutta. (shrink)

Artikkeli tarkastelee aluksi Hannah Arendtin analyysiä totalitarismin pohjimmiltaan ideologisesta luonteesta ja ideologisen ”idean” olemuksesta. Tätä analyysiä verrataan Alain Badioun yritykseen herättää henkiin ideologinen ”idean politiikka”. Artikkelin perusväitteen mukaan sekä Arendt että Badiou näkevät politiikan alueena, jolla uutuus ja ihmisen kyky ryhtyä maailmaa muuttaviin hankkeisiin voivat toteutua. He ymmärtävät kuitenkin poliittisen aktiviteetin muodon olennaisesti eri tavoin: Arendtille politiikka on perusluonteeltaan toimintaa, praksista, Badioulle se on pohjimmiltaan idean tuottamista, poiesista. Tällä on keskeisiä seurauksia heidän politiikkakäsityksilleen. Lopuksi osoitetaan, että Badioun ”ideologinen” ymmärrys politiikasta (...) jää alttiiksi Arendtin peruskritiikille, jonka mukaan politiikan välineellinen ymmärtäminen keinojen ja päämäärien viitekehyksessä on viime kädessä kyvytön sulkemaan pois poliittisen terrorin mahdollisuutta. (shrink)

Väitetään, että nykypäivän populismi vetoaa tosiasioiden sijasta ”kokemukseen”. Mutta mitä on kokemus? Se ei ole vain ennakkoluuloihin nojautuvaa mutua eikä myöskään pelkkää empiirisen datan rekisteröintiä mutta liittyy molempiin. Artikkelin luoma tiivis katsaus kokemuksen käsitehistorian pääpiirteisiin osoittaa, että länsimaisen filosofian perinteessä kokemus on ymmärretty ohittamattomana vaiheena tiedon hankkimisessa ja koettelemisessa. Toisaalta kokemukseen on liitetty tiettyjä tiedollisia heikkouksia – kontingenssi, tilannesidonnaisuus ja ennakoimattomuus – jotka tieteellinen metodi on eri tavoin pyrkinyt voittamaan. Artikkeli esittää, että 1900-luvun filosofinen hermeneutiikka irrottautuu tästä perinteisestä kokemuksen välineellistämisestä (...) ja alistamisesta korkeammille päämäärille ja keskittyy uudella ja hedelmällisellä tavalla juuri mainittuihin kokemuksen ”vaaroihin”. Hermeneuttisesti ymmärretty kokemus muodostuu äärellisen ihmisen ainutkertaisista kohtaamisista todellisuuden muuttuvan ja ehtymättömän mielekkyyden kanssa – omalle ymmärrykselle vieraan toiseuden ja samalla oman ymmärryksen äärellisyyden ja inhimillisen äärellisyyden kohtaamisesta. (shrink)

[The title in English: "The Concept of Life in Spinoza's Philosophy."] Tarkastelen tässä kirjoituksessa elämän käsitteen merkitystä Spinozan filosofian eri vaiheissa, ja selvitän, miksi käsitteellä ei enää hänen Etiikkansa ontologiassa ole keskeistä asemaa. Samalla piirtyy esiin joitakin Spinozan ajattelun olennaisia aspekteja.

Tutkin tässä artikkelissa Kurt Gödelin epätäydellisyysteoreemojen tulkintoja filosofiassa. Aihepiiri kattaa valtavan määrän eri tulkintoja tekoälystä fysiikkaan ja runouteen asti. Osoitan, että kriittisesti tarkasteltuna kaikki radikaalit epätäydellisyysteoreemojen sovellukset ovat virheellisiä.

Jotta olisimme moraalisesti vastuussa teoistamme, meidän on kyettävä muodostamaan käsityksiä oikeasta ja väärästä ja toimimaan ainakin jossain määrin niiden mukaisesti. Jos olemme täysivaltaisia moraalitoimijoita, myös ymmärrämme miksi jotkin teot ovat väärin, ja kykenemme siten joustavasti mukauttamaan toimintaamme eri tilanteisiin. Esitän, ettei näköpiirissä ole tekoälyjärjestelmiä, jotka kykenisivät aidosti välittämään oikein tekemisestä tai ymmärtämään moraalin vaatimuksia, koska nämä kyvyt vaativat kokemustietoisuutta ja kokonaisvaltaista arvostelukykyä. Emme siten voi sysätä koneille vastuuta teoistaan. Meidän on sen sijaan pyrittävä rakentamaan keinotekoisia oikeintekijöitä - järjestelmiä, jotka eivät (...) ole moraalitoimijoita, mutta kuitenkin toimivat likipitäen siten kuin me itse parhaimmillamme tekisimme. (shrink)

Totuus on nykyisellään laaja-alaisen kritiikin kohteena niin akateemisessa, poliittisessa kuin vähemmän formaalissakin kontekstissa. Puolustan filosofisesti kestävää ja selitysvoimaista totuuskäsitettä tältä laaja-alaiselta kritiikiltä argumentoimalla sen arvon ja normatiivisuuden puolesta. Totuus on välineellisesti arvokas käsite, joka mahdollistaa todellisuuden erottamisen kuvitelmasta ja toiveajattelusta. Tämän lisäksi todet uskomukset ovat välineellisesti arvokkaita moninaisten hyötyjen, kuten onnistuneiden ennustusten ja navigoinnin saavuttamisessa. Toisaalta olemme joskus kiinnostuneita totuudesta pelkästään sen itsensä takia. Totuuden normatiivisuudesta kertoo taipumuksemme pitää sitä yleisenä tiedollisten pyrkimysten päämääränä ja yhtenä uskomuksen sekä väitettävyyden oikeellisuuden standardina, (...) johon suhteessa olemme eri mieltä ja jonka puhumista edellytämme luokka- ja oikeussaleissamme sekä parlamenteissamme. Edellisen nojalla totuus ei osoittaudu pelkästään mielenkiintoiseksi teoreettisen tarkastelun kohteeksi, vaan käsitteeksi, jolla on laaja-alaista tieteellistä ja yhteiskunnallista merkittävyyttä. (shrink)

Gottfried Wilhelm Leibnizia (1646–1716) on usein kutsuttu universaalineroksi. Luonnehdinta on varsin osuva ottaen huomioon Leibnizin intressien laajuuden, hänen luovan panoksensa monille eri aloille ja metafyysis-kulttuurisen vision, joka kajasti kaikkien hänen hankkeidensa, niin teoreettisten kuin käytännöllistenkin, taustalla. Leibniz tunnetaan nykyään ennen kaikkea filosofina ja matemaatikkona, mutta ei juurikaan siitä, että hän toimi suuren osan elämästään kahden eri kirjaston hoitajana: Hannoverin herttuallisen kirjaston ja edelleen maineikkaan, Wolfenbüttelissä sijaitsevan Herzog August Bibliothekin. Tämä katsausartikkeli esittelee Leibnizin kirjastouraa ja hänen kirjastonhoitoa koskevia näkemyksiään, jotka eivät (...) omana aikanaan olleet aivan tavanomaisia. Leibnizin universaalikäsityksen mukaan kirjasto ei nimittäin ole kirjoilla täytetty tila vaan heijastus koko inhimillisen tiedon tilasta. Artikkelissa luodaan katsaus aiheesta kirjoitettuun kansainväliseen tutkimuskirjallisuuteen ja Leibnizin kirjastonhoitoa käsitteleviin muistoihin. (shrink)

Julkaisematta jääneessä muistiossaan Mietteitä oikeuden yleiskäsitteestä (1702-1703?) G. W. Leibniz muotoilee uudelleen Platonin Euthyfron-dialogissa esitetyn kuuluisan kysymyksen. Hän kirjoittaa: ”Myönnetään, että kaikki mitä Jumala tahtoo, on hyvää ja oikein. Sen sijaan kysytään, onko se hyvää ja oikein siksi että Jumala niin tahtoo, vai tahtooko Jumala sitä koska se on hyvää ja oikein. Eli kysytään, onko hyvyys tai oikeus jotakin mielivaltaista, vai koostuvatko ne asioiden luonnetta koskevista välttämättömistä ja ikuisista totuuksista, kuten luvut ja suhteet.” Universaaleja, ikuisia totuuksia puolustava filosofi ei voi (...) hyväksyä ensin mainittua vaihtoehtoa. Hänen mukaansa ”Se toden totta tuhoaisi Jumalan oikeudenmukaisuuden. Sillä miksi ylistäisimme häntä oikeudenmukaisista teoista, jos oikeudenmukaisuuden käsite ei hänen tapauksessaan lisää mitään teon käsitteeseen? Ja sanonta stat pro ratione voluntas, minun tahtoni käyköön perusteesta, on todella tyrannin motto.” Leibnizin kritiikki on suunnattu erityisesti hänen aikalaisiaan René Descartesia, Thomas Hobbesia ja Samuel Pufendorfia vastaan. Hän ei voi hyväksyä näkemystä, jonka mukaan oikeudenmukaisuuden mitta on vain Jumalan tahto. Perustan on löydyttävä ikuisista totuuksista, jotka ovat myös Jumalan oikeudenmukaisuuden standardi. Erityisen kuuluisaksi tuli Leibnizin kritiikki Pufendorfin näkemyksiä kohtaan, sillä Pufendorfin laajalle levinneen teoksen De officio hominis et civis ranskalaisen laitoksen neljännen painoksen toimittaja Barbeyrac liitti siihen Leibnizin kiistakirjoituksen, joka tunnetaan lyhyellä nimellä Monita (Epistola viri excellentissimi ad amicum qua monita quaedam ad principia Pufendorfiani operis de officio hominis et civis continentur, 1706) ja puolusti Pufendorfia Leibnizia vastaan. Leibnizin onnistui kuitenkin ilmeisesti osoittaa eräs heikkous Pufendorfin näkemyksissä, jota Barbeyrac ei pystynyt sivuuttamaan: tämän mukaan Jumala on saman aikaan sekä ylin tuomari että lakien laatija. Siten Leibnizin näkökulmasta Jumala on tyranni – hänen tahtonsa on oikeuden ja etiikan mitta ja koska hän on kaikkivaltias, hän voi pakottaa ihmiset noudattamaan sellaista oikeudenmukaisuutta, joka on hänen mieleistään. Koska Jumalan yläpuolella ei ole Pufendorfin mukaan mitään, hän voi toimia aivan mielivaltaisesti. Leibnizin kritiikki kiteytyy Pufendorfin epäselvään erotteluun ulkoisen ja sisäisen velvollisuuden välillä, joka jättää hänen näkemyksensä arvoitukselliseksi. Tutkiskelen tässä esitelmässä oliko Leibnzin kritiikki johdonmukainen ja oikeutettu. Onko Pufendorfin näkemyksissä heikkous, jota hän ei itse huomannut? Vertailen myös asiaa koskevia eri kommentaareja (mm. Kari Saastamoinen, Petter Korkman, Fiametta Palladini) ja arvioin Leibnizin kritiikin reseptiota Pufendorf-tutkimuksessa. (shrink)

G. W. Leibnizin mielenfilosofiassa ymmärrykselle on jatkuvasti läsnä erilaisia taipumuksia erilaisiin päämääriin. Nämä taipumukset tai syyt toimia jollakin tavoin saattavat perustua selviin ja tarkkoihin havaintoihin ja olla tiedostettuja ennakkotahtomuksia. Näiden lisäksi mielessämme on epälukuinen määrä epäselviin havaintoihin perustuvia tiedostamattomia ja hetkittäisiä passioita, oikkuja tai hurahduksia. Kun henkilö ryhtyy harkitsemaan toimintaansa, nämä erilaiset taipumukset ja ennakkotahtomukset alkavat ottaa mittaa toisistaan. Prosessin tuloksena on lopullinen tahtomus tai riittävä syy. Kun ymmärrys on muodostanut suosituksen, tahto seuraa Leibnizin mukaan sitä ja toteuttaa ao. toiminnan. (...) -/- Ideaalitapauksessa ymmärryksen suositus on optimi näistä eri suuntiin johtavista syistä. Tavallisesti kyseessä on kuitenkin kompromissi, joka johtuu epäselvien havaintojen häiritsevästä vaikutuksesta harkintaan. Mitä paremmin ymmärrys toimii ja mitä tarkempia havainnot ovat, sen parempi on ymmärryksen toimintasuositus ja sita vahvemmalla ovat selvän ja tarkan joukkue epäselvän joukkuetta vastaan. Kuvaan esitelmässäni ylläolevan tilanteen ja tarkastelen tapoja, jolla agentti voi vaikuttaa toimintaansa. Vertailen myös pikaisesti Hobbesin ja Leibnizin näkemyksiä riittävästä syystä. (shrink)

Let us begin with Lethe, a river in Hades whose waters caused forgetfulness to dead souls who drank from it. The daughter of Eris, Lethe was the sister of Thanatos , and with Zeus she bore the Graces/Charites. According to some myths, she was the mother of Dionysus. She was the goddess of oblivion and the river with the same name. When someone died and went to Hades, they had to drink from her water so they would forget their (...) previous existence on earth. Once they had drunk from the waters of Lethe, they were left with nothing to reminisce about for eternity. If ever anybody was allowed back to life, again they had to drink from the river so they would not remember the afterlife. One of memory’s earliest myths proclaims that at the dawn of philosophy, at the oracle of Lebadeia, a descent into Hades required that the questor be first taken to Lethe, the spring of forgetfulness, and then to Mnemosyne, the mother of the Muses, the second spring, the spring of remembrance. Jean Pierre Vernant recounts the legend thus: Before venturing into the mouth of hell, the questor, who had already undergone rites of purification, was taken to two springs named respectively Lethe and Mnemosoune. He drank from the first and immediately forgot everything to do with his human life and, like a dead man, he entered the realm of Night. The water of the second spring was to enable him to remember all that he had seen and heard in the other world. When he returned he was no longer restricted to knowledge of the present moment: contact with the beyond had revealed both past and future to him. 2 Two questions that immediately come to mind are concerned with the anteriority of forgetting in relation to memory. Why was the initiate taken first to Lethe? What was the motivation behind this unusual ritual in the cavern of Trophonius in Boetia that demands forgetfulness as the first step? Secondly, why is the power of memory, which enables him to remember what “he had seen and heard in the other world,” constituted as the second step – though unmistakably a step, an unmistakable step – toward knowledge? The dip in the Lethe cleanses the initiate from the distracting and unmitigated sorrows of the past like a clean slate. It is well known that for the ancient Greeks, knowledge, a source of immortality, derived from memory. One could ask, is the knowledge that memory brings to us the knowledge that memory is the first presence of what was before it, namely forgetting? (shrink)