G. W. Leibnizin mielenfilosofiassa ymmärrykselle on jatkuvasti läsnä erilaisia taipumuksia erilaisiin päämääriin. Nämä taipumukset tai syyt toimia jollakin tavoin saattavat perustua selviin ja tarkkoihin havaintoihin ja olla tiedostettuja ennakkotahtomuksia. Näiden lisäksi mielessämme on epälukuinen määrä epäselviin havaintoihin perustuvia tiedostamattomia ja hetkittäisiä passioita, oikkuja tai hurahduksia. Kun henkilö ryhtyy harkitsemaan toimintaansa, nämä erilaiset taipumukset ja ennakkotahtomukset alkavat ottaa mittaa toisistaan. Prosessin tuloksena on lopullinen tahtomus tai riittävä syy. Kun ymmärrys on muodostanut suosituksen, tahto seuraa Leibnizin mukaan sitä ja toteuttaa ao. toiminnan. (...) -/- Ideaalitapauksessa ymmärryksen suositus on optimi näistä eri suuntiin johtavista syistä. Tavallisesti kyseessä on kuitenkin kompromissi, joka johtuu epäselvien havaintojen häiritsevästä vaikutuksesta harkintaan. Mitä paremmin ymmärrys toimii ja mitä tarkempia havainnot ovat, sen parempi on ymmärryksen toimintasuositus ja sita vahvemmalla ovat selvän ja tarkan joukkue epäselvän joukkuetta vastaan. Kuvaan esitelmässäni ylläolevan tilanteen ja tarkastelen tapoja, jolla agentti voi vaikuttaa toimintaansa. Vertailen myös pikaisesti Hobbesin ja Leibnizin näkemyksiä riittävästä syystä. (shrink)

Title in English: Hume's Definition of Cause. Esitän artikkelissa tulkintani Humen kuuluisista kahdesta määritelmästä ”syylle”. Väitteeni on, että Hume ei esitä kahta erillistä määritelmää, joiden suhde olisi ongelmallinen, vaan syyn kahden oleellisen aspektin määritelmät. Yhdistänkin lopuksi määritelmät yhdeksi Humen syyn määritelmäksi. Artikkelini on luonteeltaan tulkitseva ja väittävä. Tarkoituksenani on tulkita erästä kausaliteetin klassikkoa mahdollisimman tarkasti ja siten estää tiettyjä tyypillisiä väärinymmärryksiä, ilman että voin ottaa Humen määritelmää kritiikin kohteeksi. Artikkelin rajoissa ei ole myöskään mahdollista perustella tulkintaani yksityiskohtaisesti eikä tarkastella Humen (...) perusteita määritelmälleen. (shrink)

Ajatus mentaalisesta kausaatiosta – siitä että mentaaliset ominaisuudet, tilat tai tapahtumat aiheuttavat fysikaalisia vaikutuksia, esimerkiksi ruumiinliikkeitä ja käyttäytymistä – on keskeinen osa niin arkiajattelua kuin tieteellistä psykologiaakin. Itsessään se tuntuu lähes latteudelta. Tarkemmassa filosofisessa tarkastelussa se kuitenkin synnyttää huomattavia filosofisia ongelmia (ks. esim. Block 1990; Heal & Mele 1993; Crane 1995).