The origins and consequences of warfare or largescale intergroup violence have been subject of long debate. Based on exhaustive surveys of skeletal remains for prehistoric hunter-gatherers and agriculturists in Japan, the present study examines levels of inferred violence and their implications for two different evolutionary models, i.e., parochial altruism model and subsistence model. The former assumes that frequent warfare played an important role in the evolution of altruism and the latter sees warfare as promoted by social changes induced by agriculture. (...) Our results are inconsistent with the parochial altruism model but consistent with the subsistence model, although the mortality values attributable to violence between hunter-gatherers and agriculturists were comparable. (shrink)

The causes of prehistoric inter-group violence have been a subject of long-standing debate in archaeology, an- thropology, and other disciplines. Although population pressure has been considered as a major factor, due to the lack of available prehistoric data, few studies have directly examined its effect so far. In the present study, we used data on skeletal remains from the middle Yayoi period of the Japanese archipelago, where archaeologists argued that an increase of inter-group violence in this period could be explained (...) by a population-pressure hy- pothesis. We quantitatively examine the effect of population pressure on the frequency of inter-group violence by compiling an exhaustive data set. We collected demographic information based on burial jars (kamekan) and the frequency of violence based on the ratio of injured individuals. The results are consistent with the hypothesis, i. e., high population density can promote inter-group violence. (shrink)

It has been commonly claimed that prehistoric warfare in Japan began in the Yayoi period. Population increases due to the introduction of agriculture from the Korean Peninsula to Japan resulted in the lack of land for cultivation and resources for the population, eventually triggering competition over land. This hypothesis has been supported by the demographic data inferred from historical changes in Kamekan, a burial system used especially in the Kyushu area in the Yayoi period. The present study aims to examine (...) the previous claim by using an expanded dataset of human skeletal remains and Kamekan. First, in order to quantify the intensity of warfare, we developed a database of injured individuals found in the middle phase of the Yayoi period in two large populations in the northern Kyushu area, the Fukuoka plain and the upperand middle-stream of the Homan River. Second, we collected Kamekan data from site reports published after 1990 and constructed a comprehensive database to infer the demography in these areas. Finally, we compared the frequency of injured individuals and the inferred demography. The results suggest that the frequency of injured individuals and the population increase tended to be higher at the upper- and middle-stream of the Homan River than on the Fukuoka plain. Different assumptions of the lifetime of each type of Kamekan can produce mixed results on the relationship between demography and the frequency of injured individuals. They were positively correlated under the traditional assumption of constant time intervals, while there was no correlation using time intervals based on carbon dating by the National Museum of Japanese History. Thus, our results are partially consistent with the previous claim that the population increase and the lack of land and resources due to the introduction of agriculture were causes of warfare in the northern Kyushu area in the middle phase of the Yayoi period. (shrink)

Violence and warfare in prehistory have been intensely discussed in various disciplines recently. Especially, some controversies are found on whether prehistoric hunter-gatherers had been already engaged in inter-group violence and warfare. Japanese archaeology has traditionally argued that warfare has begun in the Yayoi period with an introduction of full-fledged agriculture though people in the Jomon period, when subsistence system had been mainly hunting and gathering, had not been involved in inter-group violence and warfare. However, Lawrence Keeley, Samuel Bowles, Steven Pinker, (...) and others have recently focused on archaeological data of human skeletal remains, especially remains with some injures, arguing that prehistoric hunter-gatherers had already initiated inter-group violence and warfare. This paper aims to summarize and examine recent arguments that address the relationship between violence or warfare and human evolution based on archaeological data. In the first place, we summarize the claims of Keeley, Bowles, and Pinker that warfare had already been initiated and was commonplace among prehistoric hunter-gatherers, as well as the counter-argument of Ferguson that these original data are problematic. Secondly, we summarize the available data on human skeletal remains from the Mesolithic period in Europe (between 11,000 BC and 3,500 BC) and argue that these data support Ferguson’s argument. In particular, the available data suggests that even though inter-group violence and warfare was present during this period, it was very sporadic. Finally, we discuss the implications of this study and suggest future directions. (shrink)

The evolution of altruism in human societies has been intensively investigated in social and natural sciences. A widely acknowledged recent idea is the “parochial altruism model,” which suggests that inter- group hostility and intragroup altruism can coevolve through lethal intergroup conflicts. The current article critically examines this idea by reviewing research relevant to intergroup conflicts in human evolutionary history from evolutionary biology, psychology, cultural anthropology, and archaeology. After a brief intro- duction, section 2 illustrates the mathematical model of parochial altruism (...) and some critiques of the model and its interpretation, primarily from an evolutionary biology point of view. Section 3 delves into the archaeological evidence of prehistoric intergroup conflicts in the Japanese archipelago’s Jomon and Yayoi periods, Europe’s Mesolithic period, and North America’s Pacific period as counter examples of the paro- chial altruism model. In section 4, the ethnographies of intergroup relationships and conflicts reveal that intergroup relationships in many ethnic groups are not as simple as the assumption in the mathematical model of parochial altruism. In section 5, we outline psychological research on intergroup conflicts which suggest that intergroup hostility and ingroup altruism are not necessarily correlated. In conclusion, we argue that the assumption and parameter settings of the parochial altruism model are inconsistent with empirical data. (shrink)

The present study examines the 3-dimensional data of human crania from the Yayoi period (800 BC to AD 250) of the Japanese archipelago by geometric morphometrics to investigate demic diffusion patterns. This is the first study on the Yayoi crania using their 3D data and geometric morphometrics with a much larger number of skeletal remains outside of the Kyushu regions than previous studies. The comparative results between the Jōmon and Yayoi samples show that the Yayoi people not only in the (...) eastern parts but also in the western parts of the archipelago are significantly different from the final Jōmon people and the Yayoi people were not strongly affected by the Jōmon people. A relatively gradual geological cline is also found among the Yayoi population, suggesting that the immigrants from the continental East Asia moved from the western parts to the eastern parts of the archipelago though the causes of the morphological changes are unclear. (shrink)

In this review, we describe some of the central philosophical issues facing origins-of-life research and provide a targeted history of the developments that have led to the multidisciplinary field of origins-of-life studies. We outline these issues and developments to guide researchers and students from all fields. With respect to philosophy, we provide brief summaries of debates with respect to (1) definitions (or theories) of life, what life is and how research should be conducted in the absence of an accepted theory (...) of life, (2) the distinctions between synthetic, historical, and universal projects in origins-of-life studies, issues with strategies for inferring the origins of life, such as (3) the nature of the first living entities (the “bottom up” approach) and (4) how to infer the nature of the last universal common ancestor (the “top down” approach), and (5) the status of origins of life as a science. Each of these debates influences the others. Although there are clusters of researchers that agree on some answers to these issues, each of these debates is still open. With respect to history, we outline several independent paths that have led to some of the approaches now prevalent in origins-of-life studies. These include one path from early views of life through the scientific revolutions brought about by Linnaeus (von Linn.), Wöhler, Miller, and others. In this approach, new theories, tools, and evidence guide new thoughts about the nature of life and its origin.We also describe another family of paths motivated by a” circularity” approach to life, which is guided by such thinkers as Maturana & Varela, Gánti, Rosen, and others. These views echo ideas developed by Kant and Aristotle, though they do so using modern science in ways that produce exciting avenues of investigation. By exploring the history of these ideas, we can see how many of the issues that currently interest us have been guided by the contexts in which the ideas were developed. The disciplinary backgrounds of each of these scholars has influenced the questions they sought to answer, the experiments they envisioned, and the kinds of data they collected. We conclude by encouraging scientists and scholars in the humanities and social sciences to explore ways in which they can interact to provide a deeper understanding of the conceptual assumptions, structure, and history of origins-of-life research. This may be useful to help frame future research agendas and bring awareness to the multifaceted issues facing this challenging scientific question. (shrink)

Whether man is predisposed to lethal violence, ranging from homicide to warfare, and how that may have impacted human evolution, are among the most controversial topics of debate on human evolution. Although recent studies on the evolution of warfare have been based on various archaeological and ethnographic data, they have reported mixed results: it is unclear whether or notwarfare among prehistoric hunter–gathererswas common enough to be a component of human nature and a selective pressure for the evolution of human behaviour. (...) This paper reports the mortality attributable to violence, and the spatio-temporal pattern of violence thus shown among ancient hunter–gatherers using skeletal evidence in prehistoric Japan (the Jomon period: 13 000 cal BC–800 cal BC). Our results suggest that the mortality due to violence was low and spatio-temporally highly restricted in the Jomon period, which implies that violence including warfare in prehistoric Japan was not common. (shrink)

The present study collected a larger set of three-dimensional data on human crania from the Kofun period (as well as from previous periods, i.e., the Jomon and Yayoi periods) in the Japanese archipelago (AD 250 to around 700) than previous studies. Three-dimensional geometric morphometrics were employed to investigate human migration patterns in finer-grained phases. These results are consistent with those of previous studies, although some new patterns were discovered. These patterns were interpreted in terms of demic diffusion, archaeological findings, and (...) historical evidence. In particular, the present results suggest the presence of a gradual geological cline throughout the Kofun period, although the middle period did not display such a cline. This discrepancy might reflect social changes in the middle Kofun period, such as the construction of keyhole-shaped mounds in the peripheral regions. The present study implies that a broader investigation with a larger sample of human crania is essential to elucidating macro-level cultural evolutionary processes. (shrink)

Whether man is predisposed to lethal violence, ranging from homicide to warfare, and how that may have impacted human evolution, are among the most controversial topics of debate on human evolution. Although recent studies on the evolution of warfare have been based on various archaeological and ethnographic data, they have reported mixed results: it is unclear whether or not warfare among prehistoric hunter – gatherers was common enough to be a component of human nature and a selective pressure for the (...) evolution of human behaviour. This paper reports the mortality attributable to violence, and the spatio-temporal pattern of violence thus shown among ancient hunter–gatherers using skeletal evidence in prehistoric Japan (the Jomon period: 13000 cal BC–800 cal BC). Our results suggest that the mortality due to violence was low and spatio-temporally highly restricted in the Jomon period, which implies that violence including warfare in prehistoric Japan was not common. (shrink)

The issue “Human being in the digital era” is not superfluous. Every technology, i.e. literacy, print etc., gives tools, but at the same time impacts deeply human being. The article attempts to answer the following questions: what kind of change is taking place nowadays? what are the associated challenges? Is it true what Einstein once said: “The problems that exist in the world today cannot be solved by the level of thinking that created them”?

[The title in English: "The Concept of Life in Spinoza's Philosophy."] Tarkastelen tässä kirjoituksessa elämän käsitteen merkitystä Spinozan filosofian eri vaiheissa, ja selvitän, miksi käsitteellä ei enää hänen Etiikkansa ontologiassa ole keskeistä asemaa. Samalla piirtyy esiin joitakin Spinozan ajattelun olennaisia aspekteja.

Hindi maikakaila ang bilis ng paglaganap ng Katolisismong dala ng mga Kastila sa bansang Pilipinas; isang dahilan kung bakit tuluyan nang naiangkla sa pagkatao ng bawat Pilipino ang kahalagahan ng salitang relihiyon. Isa sa mga patunay ng pagkakaroon ng mahigpit na pagyakap ng mga Pilipino sa Katolisismo ay ang mga heritage church na matatagpuan sa Pampanga. Dahil dito, nabansagan ang mga Kapampangan na hindi lamang mahusay sa kusina, kundi pati na rin sa pagkakaroon ng masidhing pagpapahalaga sa kultura-pananampalatayang iniwan ng (...) kanilang mga ninuno. Ito ang naging inspirasyon ng papel, ang makita ang kulturapananampalatayang mayroon ang mga Kapampangan noong ika-18 siglo sa pamamagitan ng paghimay sa talasalitaan ng Kapampangan na isinulat ni Fray Diego Bergaño (1690-1747). Sa pamamagitan ng kwalitatibong pag-aaral at deskriptibong pagaanalisa, ginamit ang talasalitaan ni Bergaño na unang nailimbag noong 1732 bilang pangunahing teksto ng pananaliksik. Inalam at itinala ang mga salitang makikita rito na may kaugnayan sa relihiyon na umusbong sa panahong iyon. Sa tulong din ng panayam mula sa mga paring Kapampangan at ilang taong maalam sa kultura-pananampalatayang Kapampangan, nakagawa ng naratibo ang mga mananaliksik na nagsilbing tulay sa muling pagsilip sa kultura sa pagdarasal, paniniwala sa mga masasamang elemento at sumpa, pagsasabuhay ng pamahiin, tradisyon sa patay, konsepto sa mga bagay na makikita sa loob at labas ng simbahan, at sanhi ng pagkakasala ng mga Kapampangan sa kasaysayan.Ipinakita sa kabuuan ng pag-aaral ang transpormasyong naganap sa kultura-pananampalatayang Kapampangan -- mula sa nakaraan tungong kasalukuyan. (shrink)

Tutkin tässä artikkelissa Kurt Gödelin epätäydellisyysteoreemojen tulkintoja filosofiassa. Aihepiiri kattaa valtavan määrän eri tulkintoja tekoälystä fysiikkaan ja runouteen asti. Osoitan, että kriittisesti tarkasteltuna kaikki radikaalit epätäydellisyysteoreemojen sovellukset ovat virheellisiä.

G. W. Leibnizin mielenfilosofiassa ymmärrykselle on jatkuvasti läsnä erilaisia taipumuksia erilaisiin päämääriin. Nämä taipumukset tai syyt toimia jollakin tavoin saattavat perustua selviin ja tarkkoihin havaintoihin ja olla tiedostettuja ennakkotahtomuksia. Näiden lisäksi mielessämme on epälukuinen määrä epäselviin havaintoihin perustuvia tiedostamattomia ja hetkittäisiä passioita, oikkuja tai hurahduksia. Kun henkilö ryhtyy harkitsemaan toimintaansa, nämä erilaiset taipumukset ja ennakkotahtomukset alkavat ottaa mittaa toisistaan. Prosessin tuloksena on lopullinen tahtomus tai riittävä syy. Kun ymmärrys on muodostanut suosituksen, tahto seuraa Leibnizin mukaan sitä ja toteuttaa ao. toiminnan. (...) -/- Ideaalitapauksessa ymmärryksen suositus on optimi näistä eri suuntiin johtavista syistä. Tavallisesti kyseessä on kuitenkin kompromissi, joka johtuu epäselvien havaintojen häiritsevästä vaikutuksesta harkintaan. Mitä paremmin ymmärrys toimii ja mitä tarkempia havainnot ovat, sen parempi on ymmärryksen toimintasuositus ja sita vahvemmalla ovat selvän ja tarkan joukkue epäselvän joukkuetta vastaan. Kuvaan esitelmässäni ylläolevan tilanteen ja tarkastelen tapoja, jolla agentti voi vaikuttaa toimintaansa. Vertailen myös pikaisesti Hobbesin ja Leibnizin näkemyksiä riittävästä syystä. (shrink)

Väitetään, että nykypäivän populismi vetoaa tosiasioiden sijasta ”kokemukseen”. Mutta mitä on kokemus? Se ei ole vain ennakkoluuloihin nojautuvaa mutua eikä myöskään pelkkää empiirisen datan rekisteröintiä mutta liittyy molempiin. Artikkelin luoma tiivis katsaus kokemuksen käsitehistorian pääpiirteisiin osoittaa, että länsimaisen filosofian perinteessä kokemus on ymmärretty ohittamattomana vaiheena tiedon hankkimisessa ja koettelemisessa. Toisaalta kokemukseen on liitetty tiettyjä tiedollisia heikkouksia – kontingenssi, tilannesidonnaisuus ja ennakoimattomuus – jotka tieteellinen metodi on eri tavoin pyrkinyt voittamaan. Artikkeli esittää, että 1900-luvun filosofinen hermeneutiikka irrottautuu tästä perinteisestä kokemuksen välineellistämisestä (...) ja alistamisesta korkeammille päämäärille ja keskittyy uudella ja hedelmällisellä tavalla juuri mainittuihin kokemuksen ”vaaroihin”. Hermeneuttisesti ymmärretty kokemus muodostuu äärellisen ihmisen ainutkertaisista kohtaamisista todellisuuden muuttuvan ja ehtymättömän mielekkyyden kanssa – omalle ymmärrykselle vieraan toiseuden ja samalla oman ymmärryksen äärellisyyden ja inhimillisen äärellisyyden kohtaamisesta. (shrink)

Totuus on nykyisellään laaja-alaisen kritiikin kohteena niin akateemisessa, poliittisessa kuin vähemmän formaalissakin kontekstissa. Puolustan filosofisesti kestävää ja selitysvoimaista totuuskäsitettä tältä laaja-alaiselta kritiikiltä argumentoimalla sen arvon ja normatiivisuuden puolesta. Totuus on välineellisesti arvokas käsite, joka mahdollistaa todellisuuden erottamisen kuvitelmasta ja toiveajattelusta. Tämän lisäksi todet uskomukset ovat välineellisesti arvokkaita moninaisten hyötyjen, kuten onnistuneiden ennustusten ja navigoinnin saavuttamisessa. Toisaalta olemme joskus kiinnostuneita totuudesta pelkästään sen itsensä takia. Totuuden normatiivisuudesta kertoo taipumuksemme pitää sitä yleisenä tiedollisten pyrkimysten päämääränä ja yhtenä uskomuksen sekä väitettävyyden oikeellisuuden standardina, (...) johon suhteessa olemme eri mieltä ja jonka puhumista edellytämme luokka- ja oikeussaleissamme sekä parlamenteissamme. Edellisen nojalla totuus ei osoittaudu pelkästään mielenkiintoiseksi teoreettisen tarkastelun kohteeksi, vaan käsitteeksi, jolla on laaja-alaista tieteellistä ja yhteiskunnallista merkittävyyttä. (shrink)

Jotta olisimme moraalisesti vastuussa teoistamme, meidän on kyettävä muodostamaan käsityksiä oikeasta ja väärästä ja toimimaan ainakin jossain määrin niiden mukaisesti. Jos olemme täysivaltaisia moraalitoimijoita, myös ymmärrämme miksi jotkin teot ovat väärin, ja kykenemme siten joustavasti mukauttamaan toimintaamme eri tilanteisiin. Esitän, ettei näköpiirissä ole tekoälyjärjestelmiä, jotka kykenisivät aidosti välittämään oikein tekemisestä tai ymmärtämään moraalin vaatimuksia, koska nämä kyvyt vaativat kokemustietoisuutta ja kokonaisvaltaista arvostelukykyä. Emme siten voi sysätä koneille vastuuta teoistaan. Meidän on sen sijaan pyrittävä rakentamaan keinotekoisia oikeintekijöitä - järjestelmiä, jotka eivät (...) ole moraalitoimijoita, mutta kuitenkin toimivat likipitäen siten kuin me itse parhaimmillamme tekisimme. (shrink)

Termillä ”poliittinen köyhyys” on aiemmin tarkoitettu resurssien köyhyydestä erillistä köyhyyden muotoa, jossa ihmiset kärsivät vaikuttavan vapauden tasa-arvon puutteesta eli kyvyttömyydestä osallistua tasa-arvoisina toimijoina poliittiseen vaikuttamiseen. Tässä artikkelissa etsin filosofista lähestymistapaa, jonka avulla olisi mahdollista diagnosoida poliittisen osallistumisen epätasa-arvoa myös henkilökohtaisen poliittisen toimijuuden kokemuksen katoamisena. En käsittele niitä varsinaisia prosesseja, joiden myötä poliittinen osallistuminen käy joillekuille mahdottomaksi. Sen sijaan pyrin kuvailemaan poliittista köyhyyttä yleisemmin, osallistumisen kokemuksellisten ehtojen katoamisena. Poliittisessa köyhyydessä ei ole kysymys vain osallistumisen ulkoisista esteistä, kuten osallistumiseen vaadittavien materiaalisten resurssien (...) tai kommunikatiivisten ja kognitiivisten kykyjen epätasa-arvoisesta jakautumisesta eri ryhmien kesken. Väitän, että taustalla voi olla myös ihmisen elämän affektiivinen köyhtyminen, joka ilmenee poliittisen toimijuuden kokemuksen murtumisena ja katoamisena. Käytän tässä artikkelissa Maurice Merleau-Pontyn ja Hannah Arendtin poliittista fenomenologiaa löytääkseni osallistumattomuuteen näkökulman, joka painottaa poliittisen toimijuuden ruumiillisuutta ja intersubjektiivisuutta. (shrink)

Artikkeli tarkastelee aluksi Hannah Arendtin analyysiä totalitarismin pohjimmiltaan ideologisesta luonteesta ja ideologisen ”idean” olemuksesta. Tätä analyysiä verrataan Alain Badioun yritykseen herättää henkiin ideologinen ”idean politiikka”. Artikkelin perusväitteen mukaan sekä Arendt että Badiou näkevät politiikan alueena, jolla uutuus ja ihmisen kyky ryhtyä maailmaa muuttaviin hankkeisiin voivat toteutua. He ymmärtävät kuitenkin poliittisen aktiviteetin muodon olennaisesti eri tavoin: Arendtille politiikka on perusluonteeltaan toimintaa, praksista, Badioulle se on pohjimmiltaan idean tuottamista, poiesista. Tällä on keskeisiä seurauksia heidän politiikkakäsityksilleen. Lopuksi osoitetaan, että Badioun ”ideologinen” ymmärrys politiikasta (...) jää alttiiksi Arendtin peruskritiikille, jonka mukaan politiikan välineellinen ymmärtäminen keinojen ja päämäärien viitekehyksessä on viime kädessä kyvytön sulkemaan pois poliittisen terrorin mahdollisuutta. (shrink)

Gottfried Wilhelm Leibnizia (1646–1716) on usein kutsuttu universaalineroksi. Luonnehdinta on varsin osuva ottaen huomioon Leibnizin intressien laajuuden, hänen luovan panoksensa monille eri aloille ja metafyysis-kulttuurisen vision, joka kajasti kaikkien hänen hankkeidensa, niin teoreettisten kuin käytännöllistenkin, taustalla. Leibniz tunnetaan nykyään ennen kaikkea filosofina ja matemaatikkona, mutta ei juurikaan siitä, että hän toimi suuren osan elämästään kahden eri kirjaston hoitajana: Hannoverin herttuallisen kirjaston ja edelleen maineikkaan, Wolfenbüttelissä sijaitsevan Herzog August Bibliothekin. Tämä katsausartikkeli esittelee Leibnizin kirjastouraa ja hänen kirjastonhoitoa koskevia näkemyksiään, jotka eivät (...) omana aikanaan olleet aivan tavanomaisia. Leibnizin universaalikäsityksen mukaan kirjasto ei nimittäin ole kirjoilla täytetty tila vaan heijastus koko inhimillisen tiedon tilasta. Artikkelissa luodaan katsaus aiheesta kirjoitettuun kansainväliseen tutkimuskirjallisuuteen ja Leibnizin kirjastonhoitoa käsitteleviin muistoihin. (shrink)

Julkaisematta jääneessä muistiossaan Mietteitä oikeuden yleiskäsitteestä (1702-1703?) G. W. Leibniz muotoilee uudelleen Platonin Euthyfron-dialogissa esitetyn kuuluisan kysymyksen. Hän kirjoittaa: ”Myönnetään, että kaikki mitä Jumala tahtoo, on hyvää ja oikein. Sen sijaan kysytään, onko se hyvää ja oikein siksi että Jumala niin tahtoo, vai tahtooko Jumala sitä koska se on hyvää ja oikein. Eli kysytään, onko hyvyys tai oikeus jotakin mielivaltaista, vai koostuvatko ne asioiden luonnetta koskevista välttämättömistä ja ikuisista totuuksista, kuten luvut ja suhteet.” Universaaleja, ikuisia totuuksia puolustava filosofi ei voi (...) hyväksyä ensin mainittua vaihtoehtoa. Hänen mukaansa ”Se toden totta tuhoaisi Jumalan oikeudenmukaisuuden. Sillä miksi ylistäisimme häntä oikeudenmukaisista teoista, jos oikeudenmukaisuuden käsite ei hänen tapauksessaan lisää mitään teon käsitteeseen? Ja sanonta stat pro ratione voluntas, minun tahtoni käyköön perusteesta, on todella tyrannin motto.” Leibnizin kritiikki on suunnattu erityisesti hänen aikalaisiaan René Descartesia, Thomas Hobbesia ja Samuel Pufendorfia vastaan. Hän ei voi hyväksyä näkemystä, jonka mukaan oikeudenmukaisuuden mitta on vain Jumalan tahto. Perustan on löydyttävä ikuisista totuuksista, jotka ovat myös Jumalan oikeudenmukaisuuden standardi. Erityisen kuuluisaksi tuli Leibnizin kritiikki Pufendorfin näkemyksiä kohtaan, sillä Pufendorfin laajalle levinneen teoksen De officio hominis et civis ranskalaisen laitoksen neljännen painoksen toimittaja Barbeyrac liitti siihen Leibnizin kiistakirjoituksen, joka tunnetaan lyhyellä nimellä Monita (Epistola viri excellentissimi ad amicum qua monita quaedam ad principia Pufendorfiani operis de officio hominis et civis continentur, 1706) ja puolusti Pufendorfia Leibnizia vastaan. Leibnizin onnistui kuitenkin ilmeisesti osoittaa eräs heikkous Pufendorfin näkemyksissä, jota Barbeyrac ei pystynyt sivuuttamaan: tämän mukaan Jumala on saman aikaan sekä ylin tuomari että lakien laatija. Siten Leibnizin näkökulmasta Jumala on tyranni – hänen tahtonsa on oikeuden ja etiikan mitta ja koska hän on kaikkivaltias, hän voi pakottaa ihmiset noudattamaan sellaista oikeudenmukaisuutta, joka on hänen mieleistään. Koska Jumalan yläpuolella ei ole Pufendorfin mukaan mitään, hän voi toimia aivan mielivaltaisesti. Leibnizin kritiikki kiteytyy Pufendorfin epäselvään erotteluun ulkoisen ja sisäisen velvollisuuden välillä, joka jättää hänen näkemyksensä arvoitukselliseksi. Tutkiskelen tässä esitelmässä oliko Leibnzin kritiikki johdonmukainen ja oikeutettu. Onko Pufendorfin näkemyksissä heikkous, jota hän ei itse huomannut? Vertailen myös asiaa koskevia eri kommentaareja (mm. Kari Saastamoinen, Petter Korkman, Fiametta Palladini) ja arvioin Leibnizin kritiikin reseptiota Pufendorf-tutkimuksessa. (shrink)

Let us begin with Lethe, a river in Hades whose waters caused forgetfulness to dead souls who drank from it. The daughter of Eris, Lethe was the sister of Thanatos , and with Zeus she bore the Graces/Charites. According to some myths, she was the mother of Dionysus. She was the goddess of oblivion and the river with the same name. When someone died and went to Hades, they had to drink from her water so they would forget their previous (...) existence on earth. Once they had drunk from the waters of Lethe, they were left with nothing to reminisce about for eternity. If ever anybody was allowed back to life, again they had to drink from the river so they would not remember the afterlife. One of memory’s earliest myths proclaims that at the dawn of philosophy, at the oracle of Lebadeia, a descent into Hades required that the questor be first taken to Lethe, the spring of forgetfulness, and then to Mnemosyne, the mother of the Muses, the second spring, the spring of remembrance. Jean Pierre Vernant recounts the legend thus: Before venturing into the mouth of hell, the questor, who had already undergone rites of purification, was taken to two springs named respectively Lethe and Mnemosoune. He drank from the first and immediately forgot everything to do with his human life and, like a dead man, he entered the realm of Night. The water of the second spring was to enable him to remember all that he had seen and heard in the other world. When he returned he was no longer restricted to knowledge of the present moment: contact with the beyond had revealed both past and future to him. 2 Two questions that immediately come to mind are concerned with the anteriority of forgetting in relation to memory. Why was the initiate taken first to Lethe? What was the motivation behind this unusual ritual in the cavern of Trophonius in Boetia that demands forgetfulness as the first step? Secondly, why is the power of memory, which enables him to remember what “he had seen and heard in the other world,” constituted as the second step – though unmistakably a step, an unmistakable step – toward knowledge? The dip in the Lethe cleanses the initiate from the distracting and unmitigated sorrows of the past like a clean slate. It is well known that for the ancient Greeks, knowledge, a source of immortality, derived from memory. One could ask, is the knowledge that memory brings to us the knowledge that memory is the first presence of what was before it, namely forgetting? (shrink)