Several authors have recently suggested that classic psychedelics might be safe and effective agents of moral enhancement. This raises the question: can we learn anything interesting about the nature of moral experience from a close examination of transformative psychedelic experiences? The interdisciplinary enterprise of philosophical psychopathology attempts to learn about the structure and function of the “ordinary” mind by studying the radically altered mind. By analogy, in this chapter we argue that we can gain knowledge about the everyday moral life (...) by studying extraordinary experiences of altered moral cognition and experience. We focus on a specific class of cases: experiences of forgiveness induced by psychedelics. We argue that close attention to such experiences reveals the importance of thought/emotion coherence and dissonance in the moral life and vindicates some heterodox ideas about moral phenomenology and psychology. (shrink)

Artikkelissaan ”The Balance of Reason” Marcelo Dascal on osoittanut, että metafora syiden punnitsemisesta järjen vaa’assa on yleinen Leibnizin kirjoituksissa ja sitä on pidettävä hänen yleisenä järkeilyn metodinaan tilanteissa, joissa ei voida suorittaa täydellistä loogista analyysiä. Keskustelen tässä esitelmässä tuosta metaforasta ja ehdotan Jaakko Hintikan ja Simo Knuuttilan aiempien esityksien pohjalle rakentaen, että käsityksissään ihmisen praktisesta rationaalisuudesta Leibniz sovelsi myös toista melko tuntemattomaksi jäänyttä heuristista päätöksentekomallia, joka liittyy hänen työhönsä luonnonfilosofiassa ja mielenfilosofiassa, ja jota hän sovelsi tapauksissa joissa päätökseen vaikuttavat arvot (...) ovat toisiaan täydentäviä. Tämä moniarvoisuuden huomioon ottava malli edustaa uudenlaista ja modernia ajattelua moraalifilosofian historiassa. (shrink)

G. W. Leibnizin mielenfilosofiassa ymmärrykselle on jatkuvasti läsnä erilaisia taipumuksia erilaisiin päämääriin. Nämä taipumukset tai syyt toimia jollakin tavoin saattavat perustua selviin ja tarkkoihin havaintoihin ja olla tiedostettuja ennakkotahtomuksia. Näiden lisäksi mielessämme on epälukuinen määrä epäselviin havaintoihin perustuvia tiedostamattomia ja hetkittäisiä passioita, oikkuja tai hurahduksia. Kun henkilö ryhtyy harkitsemaan toimintaansa, nämä erilaiset taipumukset ja ennakkotahtomukset alkavat ottaa mittaa toisistaan. Prosessin tuloksena on lopullinen tahtomus tai riittävä syy. Kun ymmärrys on muodostanut suosituksen, tahto seuraa Leibnizin mukaan sitä ja toteuttaa ao. toiminnan. (...) -/- Ideaalitapauksessa ymmärryksen suositus on optimi näistä eri suuntiin johtavista syistä. Tavallisesti kyseessä on kuitenkin kompromissi, joka johtuu epäselvien havaintojen häiritsevästä vaikutuksesta harkintaan. Mitä paremmin ymmärrys toimii ja mitä tarkempia havainnot ovat, sen parempi on ymmärryksen toimintasuositus ja sita vahvemmalla ovat selvän ja tarkan joukkue epäselvän joukkuetta vastaan. Kuvaan esitelmässäni ylläolevan tilanteen ja tarkastelen tapoja, jolla agentti voi vaikuttaa toimintaansa. Vertailen myös pikaisesti Hobbesin ja Leibnizin näkemyksiä riittävästä syystä. (shrink)

Tieteen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden käsite on nykyään kohtuuttoman kapea. Tilanne on hermeneuttisesti epäoikeudenmukainen: etenkin humanistisen tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus jää näkymättömiin, koska käytettävä vaikuttavuuden käsite ei kata sitä. Tämä hapertaa jopa humanististen alojen itseymmärrystä. Humanistinen tutkimus vaikuttaa kuitenkin konkreettisin tavoin siihen, keitä olemme.

Artikkelissa otan kantaa niin sanottuun voluntarismikiistaan Descartesin tahdon käsitykseen ja arvostelmateoriaan liittyen kannattaen epäsuoraa voluntarismia. Käsittelen erityisesti kysymystä voiko tahdolla Descartesin mukaan olla suora kontrolli ihmisen arvostelmasta pidättäytymiseen? Pitkään vallassa olleen tulkintasuuntauksen mukaan Descartesin käsityksessä tahdolla on kyky vaikuttaa doksastisiin tiloihin suoraan, pelkällä tahdon aktilla. Tätä kutsutaan suoraksi voluntarismiksi ja se tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että meillä on kyky hyväksyä, olla hyväksymättä sekä pidättäytyä arvostelemasta täysin tahdonvaraisesti. Tässä tekstissä kannatan kuitenkin epäsuoraa voluntarismia: tahto kykenee vaikuttamaan doksastiseen tilaan epäsuorasti vaikuttamalla uskomuksen (...) muodostamisen kannalta olennaisiin toimintoihin, erityisesti vahvoihin perusteisiin keskittymiseen. Argumentoin epäsuoran voluntarismin puolesta seuraavin tavoin: 1) Kohdat, joiden katsotaan puoltavan suoraa voluntarismia, voidaan yhtä lailla tulkita puoltamaan myös epäsuoraa voluntarismia, 2) Epäsuora voluntarismi on sekä filosofisesti että psykologisesti uskottavampi tulkinta siitä, kuinka ihminen arvostelmia muodostaa, ja 3) Epäsuora negatiivinen voluntarismi on koherentimpi ja ristiriidattomampi tulkinta epäilyn metodin käytöstä (siis yleisestä arvostelmasta pidättäytymisestä) Ensimmäisessä mietiskelyssä. (shrink)

Julkaisematta jääneessä muistiossaan Mietteitä oikeuden yleiskäsitteestä (1702-1703?) G. W. Leibniz muotoilee uudelleen Platonin Euthyfron-dialogissa esitetyn kuuluisan kysymyksen. Hän kirjoittaa: ”Myönnetään, että kaikki mitä Jumala tahtoo, on hyvää ja oikein. Sen sijaan kysytään, onko se hyvää ja oikein siksi että Jumala niin tahtoo, vai tahtooko Jumala sitä koska se on hyvää ja oikein. Eli kysytään, onko hyvyys tai oikeus jotakin mielivaltaista, vai koostuvatko ne asioiden luonnetta koskevista välttämättömistä ja ikuisista totuuksista, kuten luvut ja suhteet.” Universaaleja, ikuisia totuuksia puolustava filosofi ei voi (...) hyväksyä ensin mainittua vaihtoehtoa. Hänen mukaansa ”Se toden totta tuhoaisi Jumalan oikeudenmukaisuuden. Sillä miksi ylistäisimme häntä oikeudenmukaisista teoista, jos oikeudenmukaisuuden käsite ei hänen tapauksessaan lisää mitään teon käsitteeseen? Ja sanonta stat pro ratione voluntas, minun tahtoni käyköön perusteesta, on todella tyrannin motto.” Leibnizin kritiikki on suunnattu erityisesti hänen aikalaisiaan René Descartesia, Thomas Hobbesia ja Samuel Pufendorfia vastaan. Hän ei voi hyväksyä näkemystä, jonka mukaan oikeudenmukaisuuden mitta on vain Jumalan tahto. Perustan on löydyttävä ikuisista totuuksista, jotka ovat myös Jumalan oikeudenmukaisuuden standardi. Erityisen kuuluisaksi tuli Leibnizin kritiikki Pufendorfin näkemyksiä kohtaan, sillä Pufendorfin laajalle levinneen teoksen De officio hominis et civis ranskalaisen laitoksen neljännen painoksen toimittaja Barbeyrac liitti siihen Leibnizin kiistakirjoituksen, joka tunnetaan lyhyellä nimellä Monita (Epistola viri excellentissimi ad amicum qua monita quaedam ad principia Pufendorfiani operis de officio hominis et civis continentur, 1706) ja puolusti Pufendorfia Leibnizia vastaan. Leibnizin onnistui kuitenkin ilmeisesti osoittaa eräs heikkous Pufendorfin näkemyksissä, jota Barbeyrac ei pystynyt sivuuttamaan: tämän mukaan Jumala on saman aikaan sekä ylin tuomari että lakien laatija. Siten Leibnizin näkökulmasta Jumala on tyranni – hänen tahtonsa on oikeuden ja etiikan mitta ja koska hän on kaikkivaltias, hän voi pakottaa ihmiset noudattamaan sellaista oikeudenmukaisuutta, joka on hänen mieleistään. Koska Jumalan yläpuolella ei ole Pufendorfin mukaan mitään, hän voi toimia aivan mielivaltaisesti. Leibnizin kritiikki kiteytyy Pufendorfin epäselvään erotteluun ulkoisen ja sisäisen velvollisuuden välillä, joka jättää hänen näkemyksensä arvoitukselliseksi. Tutkiskelen tässä esitelmässä oliko Leibnzin kritiikki johdonmukainen ja oikeutettu. Onko Pufendorfin näkemyksissä heikkous, jota hän ei itse huomannut? Vertailen myös asiaa koskevia eri kommentaareja (mm. Kari Saastamoinen, Petter Korkman, Fiametta Palladini) ja arvioin Leibnizin kritiikin reseptiota Pufendorf-tutkimuksessa. (shrink)

Kirjoituksessa argumentoin, että metafysiikka on ollut valistusta, vaikka se edelleen kaipaa lisää valistumista, kun valistus ymmärretään avoimena prosessina, joka ei ole ajasta ja paikasta riippuvaista. Käsittelen ensin sitä, mitä metafysiikka ja valistus ovat. Sitten lausun länsimaisen metafysiikan historiasta hyvin lyhyesti. Päätän esseen argumentoimalla, että metafysiikka on valistunutta siinä mielessä, että klassisen substanssi-ominaisuus-skeeman sokeasta seuraamisesta on pitkälti päästy eroon. Metafysiikka kaipaa kuitenkin lisää valistusta ja kriittistä tarkastelua, jotta vapaudumme täysin kyseisen skeeman ja modernin predikaatti-logiikan johdatuksen aiheuttamasta kolmesta ongelmallisesta suositusta (tausta)oletuksesta: (1) (...) perustavat partikulaariset yksilöoliot ovat (periaatteessa) laskettavia, (2) ne eivät ole relationaalisia ja (3) ominaisuudet ovat ontologisesti riippuvaisia kantajistaan. (shrink)

What happens to the inner light of consciousness with the death of the individual body and brain? Reductive materialism assumes it simply fades to black. Others think of consciousness as indicating a continuation of self, a transformation, an awakening or even alternatives based on the quality of life experience. In this issue, speculation drawn from theoretic research are presented. -/- Table of Contents Epigraph: From “The Immortal”, Jorge Luis Borges iii Editor’s Introduction: I Killed a Squirrel the Other Day, Gregory (...) M. Nixon iv-xi Research Essays The Tilde Fallacy and Reincarnation: Variations on a "Skeptical" Argument Teed Rockwell 862-881 Death, Consciousness, and Phenomenology, Steve Bindeman 882-899 The Idealist View of Consciousness After Death, Bernardo Kastrup 900-909 Consciousness, a Cosmic Phenomenon—A Hypothesis, Eva Déli 910-930 The Theory of a Natural Afterlife: A Newfound, Real Possibility for What Awaits Us at Death, Bryon K. Ehlmann 931-950 Near-Death Cases Desegregating Non-Locality/Disembodiment via Quantum Mediated Consciousness: An Extended Version of the Cell-Soul Pathway, Contzen Pereira & J Shashi Kiran Reddy 951-968 On the Possible Existence of Quantum Consciousness After Brain Death, Massimo Pregnolato & Alfredo Pereira Jr. 969-991 Science and Postmortem Survival, Edward F. Kelly 992-1011 Explorations ISS Theory: Cosmic Consciousness, Self, and Life Beyond Death in a Hyperdimensional Physics, Chris H. Hardy 1012-1035 Does the Consciousness End, Remain Awake, or Transform After Death? Radivoj Stankovich (with Micho Durdevich) 1036-1050 Big Bang Spirituality, Life, and Death, Ken Bausch 1051-1063 Death, Consciousness and the Quantum Paradigm, Ronald Peter Glasberg 1064-1077 Living With Limits: The Continuum of Consciousness, Donald Brackett 1078-1098 Mysticism, Consciousness, Death, Mike Sosteric 1099-1118 What Dies? Eternalism and the Afterlife in William James, Jonathan Bricklin 1119-1140 Theories of Consciousness and Death: Does Consciousness End, Continue, Awaken, or Transform When the Body Dies? Roger Cook 1141-1153 It’s the Other Way Around: Matter is a Form of Consciousness and Death is the End of the Illusion of Life in the World, James P. Kowall & Pradeep B. Deshpande 1154-1208 Statements A Feminine Vision for the World Consciousness, & a New Outrageous Ontology, Lorna Green 1209-1217 The Mask of Eternity: The Quest for Immortality and the Afterlife, Iona Miller 1218-1228 Are We Really “such stuff as dreams are made on”? Chris Nunn 1229-1225 Is the Afterlife a Non-Question? (Let's Hope Not), Deepak Chopra 1226-1230 Life After Death? An Improbable Essay, Stuart Kauffman 1231-1236. (shrink)

Totuus on nykyisellään laaja-alaisen kritiikin kohteena niin akateemisessa, poliittisessa kuin vähemmän formaalissakin kontekstissa. Puolustan filosofisesti kestävää ja selitysvoimaista totuuskäsitettä tältä laaja-alaiselta kritiikiltä argumentoimalla sen arvon ja normatiivisuuden puolesta. Totuus on välineellisesti arvokas käsite, joka mahdollistaa todellisuuden erottamisen kuvitelmasta ja toiveajattelusta. Tämän lisäksi todet uskomukset ovat välineellisesti arvokkaita moninaisten hyötyjen, kuten onnistuneiden ennustusten ja navigoinnin saavuttamisessa. Toisaalta olemme joskus kiinnostuneita totuudesta pelkästään sen itsensä takia. Totuuden normatiivisuudesta kertoo taipumuksemme pitää sitä yleisenä tiedollisten pyrkimysten päämääränä ja yhtenä uskomuksen sekä väitettävyyden oikeellisuuden standardina, (...) johon suhteessa olemme eri mieltä ja jonka puhumista edellytämme luokka- ja oikeussaleissamme sekä parlamenteissamme. Edellisen nojalla totuus ei osoittaudu pelkästään mielenkiintoiseksi teoreettisen tarkastelun kohteeksi, vaan käsitteeksi, jolla on laaja-alaista tieteellistä ja yhteiskunnallista merkittävyyttä. (shrink)

Vaikka suurin osa viimeaikaisesta ilmaston lämpenemisestä on ihmisten aiheuttamaa antropogeenista lämpenemistä, yksittäisten ihmisten kausaalinen vaikutus ilmastonmuutokseen on minimaalinen, jopa mitätön. Tämän takia jotkut väittävät, että on harhaanjohtavaa pitää yksilöitä vastuussa ilmastonmuutoksesta. Tällainen argumentointi perustuu perinteisiin vastuutulkintoihin ja -käsitteisiin, joissa vastuun perustana painotetaan toimijan näkökulmaa ja hänen kausaalista rooliaan: jos toimijan teot tai tekemättä jättämiset eivät vaikuta lopputulokseen, hän ei ole vastuussa siitä. Ilmastonmuutoksessa on toinenkin vastuukäsitysten kannalta ongelmallinen seikka, intentionaalisuus eli tahallisuus: ihmiskunta tai yksittäiset ihmiset eivät ole tietoisesti lähteneet muuttamaan (...) ilmastoa. Päinvastoin ilmastonmuutos on syntynyt teollistumisen ja nykyisen elämäntyylimme tahattomana – ja pitkään myös tiedostamattomana – sivuvaikutuksena. Koska omien tekojemme kausaalinen vaikutus sekä niiden tahallisuus tai tahattomuus on luonnollisesti keskiössä arvioidessamme omaa vastuutamme, mahdollinen osallisuutemme vahingon tuottamiseen jää helposti vähemmälle huomiolle. -/- Keskityn tässä artikkelissa osallisuusvastuun (complicity) käsitteeseen ja argumentoin samalla liian yksilökeskeistä ajattelua vastaan. Kollektiivinen toimijuus on otettava huomioon siinä missä yksilökeskeinenkin. Vastuunkantaja ja vastuun peruste ovat analyyttisesti erillisiä käsitteitä, ja niiden tarkastelu voi valottaa vastuukeskustelua ilmastonmuutoksesta. Vastuun peruste voi olla yksilöllinen silloinkin, kun vastuunkantaja on kollektiivinen. Lisäksi argumentoin, että vastuusta puhuttaessa ei riitä katsoa asiaa vain toimijan itsensä kannalta, vaan myös uhrin ja sivustakatsojan näkökulmat on otettava huomioon. Vasta kun vastuukäytäntöjä tarkastellaan ihmisten keskinäisten (usein monimutkaisten) verkostojen ja linkitysten kautta, voidaan saada tasapainoinen kuva vastuumme määrästä ja sen rajoista. -/- Yksilön vastuu ei poista vastuuta kollektiiveilta, kuten valtioilta, ja voimme tehokkaimmin hillitä ilmastonmuutosta esimerkiksi lainsäädännön kautta. Ennen kuin kollektiiviset ratkaisut ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi saadaan toimimaan, vastuu palautuu kuitenkin yksilöille. Vastuun peruste on aina yksilötasolla ja sitä voidaan ainoastaan delegoida kollektiiveille. Ilmastonmuutoksen kohdalla delegointi ei ole vielä toiminut. (shrink)

Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia sisäistä yrittäjyyttä luovuuden kautta työkierron kontekstissa suomalaisen keskisuuren kaupungin liikelaitoksessa. Tutkimuksen aineisto koostui teemahaastattelun menetelmällä kerätystä aineistosta, joka analysoitiin abduktiivisen sisällönanalyysin menetelmällä. Tutkimus pyrki syventämään ymmärrystä liikelaitoksen työntekijöiden ja toimihenkilöiden luovuuteen liittyen. Tutkimus käsitteli henkilöstöryhmien luovuutta, luovuuden mahdollistavaa kulttuuria sekä luovuuden kehittämistä ja niiden eroavaisuuksia henkilöstöryhmien välillä. Tutkimuksen perusteella selvisi, että henkilöstöryhmien välillä on eroa siinä, missä määrin he kokevat voivansa vaikuttaa omaan luovuuteensa töissä. Toimihenkilöiden kohdalla aktiivinen subjektin rooli oli yleisempi, kun taas työntekijät kokivat olevansa (...) useissa yhteyksissä objekteja. Tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että luovuuden kaltainen abstrakti ilmiö voidaan pilkkoa pienempiin palasiin. Ilmiön ymmärtäminen on tärkeää, jotta organisaatiossa voidaan ajatella luovuutta strategisena kohteena ja että sitä voidaan johtaa. (shrink)

This paper deals with the bodily attractiveness of heroines and heroes, as described in one of the two most important epics of India. The basis for this analysis is the love stories and episodes included in the main plot of the Vanaparvan, the third book of the Mahābhārata. The stories from this book have been taken into consideration due to their numerous occurrences, which are a sufficient ground for generalizations. Many characteristic features of their protagonists are repeated in different sub‑stories. (...) Also, the images of female and male characters, princesses, queens and kings are presented and discussed in detail. The external beauty of such female heroines as Damayantī, Sāvitrī, Sukanyā, Suśobhanā and Sitā; as well as the attractiveness of two semi‑goddesses, called Apsarases, are described and analysed. The names of the Apsarases discussed in the context of female beauty are Urvaśī and Menakā. Besides this, the image of an unnamed courtesan is discussed, as it is the most detailed description of a female character and probably follows the ideal of female beauty as shown in the Mahābhārata. As far as the male protagonists are concerned, the images of heroes such as Nala, Bhīma, Aśvapati, Rāma and Daśaratha are taken into consideration. The examples of male attractiveness also include features of the five main heroes of the Mahābhārata: the Paṇḍava brothers. (shrink)