It is our great pleasure to announce that the recipient of the 2020 Everett Mendelsohn Prize is Daniel Liu, whose essay, “The Cell and Protoplasm as Container, Object, and Substance, 1835–1861,” appeared in the Journal of the History of Biology, Volume 50, 4 (2017), pp. 889–925.

pelkkiin fysikaalisiin yksilöolioihin, vaan hänen todellisuuttaan kansoittavat – edellisten lisäksi – käsitteet, ominaisuudet, uskomukset, kokemukset, jne. Eikä tässä vielä kaikki: hän näyttää ajattelevan, että myös reiät ovat olemassa (Kivinen 1999). Tässä vaiheessa moni ehkä ajattelee, että ainakin nyt on kyllä menty liian pitkälle - että eihän kukaan voi tosissaan esittää, että reiätkin ovat olemassa.

[The title in English: "The Concept of Life in Spinoza's Philosophy."] Tarkastelen tässä kirjoituksessa elämän käsitteen merkitystä Spinozan filosofian eri vaiheissa, ja selvitän, miksi käsitteellä ei enää hänen Etiikkansa ontologiassa ole keskeistä asemaa. Samalla piirtyy esiin joitakin Spinozan ajattelun olennaisia aspekteja.

This essay considers the dependency of trans youth by bridging transgender studies with feminist care ethics to emphasize a trans wisdom about solidarity through dependency. The first major section of the essay argues for reworking Sara Ruddick's philosophy of mothering in the context of trans and gender‐creative youth. This requires, first, stressing a more robust interaction among her divisions of preservative love, nurturance for growth, and training for acceptability, and second, creating a more nuanced account of “nature” in relation to (...) nurturance for growth to avoid casting transition as contrary to a trans youth's healthy development. In the second major section of the essay, I depart from Ruddick's framework to emphasize the difference of care for trans youth by trans and/or queer communities and through mutual caregiving, stressing a trans wisdom about dependency and solidarity found in the work of Sylvia Rivera and Marsha P. Johnson. Turning to Eva Feder Kittay's links between dependency work and equality, I argue that Rivera and Johnson's work contains a distinct knowledge derived from practice necessitating the connection between solidarity and dependency in particular communities. I then call for more work on trans care ethics, trans ethics, and trans wisdom more broadly. (shrink)

Puhuttaessa Ukrainan sotaan kärjistyneen Venäjän geopoliittisen ja ideologisen ajattelun filosofis-teoreettisista taustavoimista nousee toistuvasti esiin ”putinismin pääideologiksi” ja ”maailman vaarallisimmaksi filosofiksi” maalaillun Aleksandr Duginin nimi. Kuka Dugin on, millaista on hänen vaarallinen ajattelunsa ja mikä on sen yhteys suurvallan aggressioon ja hyökkäyssotaan? Seuraavassa luodaan tiivis yleiskatsaus Duginin ajattelun kahteen keskeisimpään ideologiseen elementtiin: geopoliittiseen Euraasia-ideologiaan ja Duginin radikaalikonservatiiviseen ”neljänteen poliittiseen teoriaan”. Vaikka Duginin suora vaikutusvalta on rajallinen, hänen ajattelunsa heijastelee Venäjän poliittisen eliitin ajatusmaailmaa laajemminkin.

Artikkeli toimii johdantona Martin Heideggerin suomennettuun teokseen Johdatus metafysiikkaan. Se avaa historiallisia tilanteita, joissa kyseiset luennot alun perin pidettiin (1935) ja julkaistiin (1953). Johdatus metafysiikkaan -luennoista voidaan löytää epäsuora kuvaus Heideggerin suhteesta kansallissosialismiin hänen rehtorikautensa (1933–1934) jälkeisinä vuosina ja ne dokumentoivat myös filosofian olosuhteita ja ehtoja kansallissosialismin aikana. Filosofisesti luennot kiteyttävät Heideggerin Olemisen ja ajan (1927) jälkeisen käänteen (Kehre) ja esittävät ohjelmallisen luonnoksen Heideggerin myöhäisajattelun tärkeimmistä suuntaviivoista.

Artikkeli käy läpi Quentin Meillassoux’n Äärellisyyden jälkeen -teoksessa esittelemiä spekulatiivisen materialismin lähtökohtia: ajatuksen Kantin jälkeistä filosofiasta hallinneesta korrelationismista ja sen ”heikosta” ja ”vahvasta” muodosta sekä Meillassoux’n perusargumentin, jolla hän pyrkii osoittamaan vahvan korrelationismin pyrkimyksen absoluuttisista viitepiisteistä luopumiseen sisäisesti ristiriitaiseksi. Tarkastelun pääpaino on Meillassoux’n väitteessä, että ajattelun riisuminen kaikista absoluuttisista näkökohdista johtaa vahvan korrelationismin omaksumaan ”fideistisen”, uskon ja järjen erillisyyttä ja keskinäistä riippumattomuutta korostavan suhtautumisen uskonnolliseen uskoon. Tällainen fideismi voi Meillassoux’n mukaan suojella tai jopa palvella ”nykypäivän fanatismia”. Artikkeli esittää joukon kriittisiä (...) huomioita Meillassoux’n fideismin ja uskon, uskonnollisten absoluuttien sekä fanatismin käsitteistä. Hänen klassiseen valistusmoderniin nojaava fideismikritiikkinsä osoittautuu toistaiseksi puutteellisesti perustelluksi ja ongelmallisesti muotoilluksi. (shrink)

Vaikka suurin osa viimeaikaisesta ilmaston lämpenemisestä on ihmisten aiheuttamaa antropogeenista lämpenemistä, yksittäisten ihmisten kausaalinen vaikutus ilmastonmuutokseen on minimaalinen, jopa mitätön. Tämän takia jotkut väittävät, että on harhaanjohtavaa pitää yksilöitä vastuussa ilmastonmuutoksesta. Tällainen argumentointi perustuu perinteisiin vastuutulkintoihin ja -käsitteisiin, joissa vastuun perustana painotetaan toimijan näkökulmaa ja hänen kausaalista rooliaan: jos toimijan teot tai tekemättä jättämiset eivät vaikuta lopputulokseen, hän ei ole vastuussa siitä. Ilmastonmuutoksessa on toinenkin vastuukäsitysten kannalta ongelmallinen seikka, intentionaalisuus eli tahallisuus: ihmiskunta tai yksittäiset ihmiset eivät ole tietoisesti lähteneet muuttamaan (...) ilmastoa. Päinvastoin ilmastonmuutos on syntynyt teollistumisen ja nykyisen elämäntyylimme tahattomana – ja pitkään myös tiedostamattomana – sivuvaikutuksena. Koska omien tekojemme kausaalinen vaikutus sekä niiden tahallisuus tai tahattomuus on luonnollisesti keskiössä arvioidessamme omaa vastuutamme, mahdollinen osallisuutemme vahingon tuottamiseen jää helposti vähemmälle huomiolle. -/- Keskityn tässä artikkelissa osallisuusvastuun (complicity) käsitteeseen ja argumentoin samalla liian yksilökeskeistä ajattelua vastaan. Kollektiivinen toimijuus on otettava huomioon siinä missä yksilökeskeinenkin. Vastuunkantaja ja vastuun peruste ovat analyyttisesti erillisiä käsitteitä, ja niiden tarkastelu voi valottaa vastuukeskustelua ilmastonmuutoksesta. Vastuun peruste voi olla yksilöllinen silloinkin, kun vastuunkantaja on kollektiivinen. Lisäksi argumentoin, että vastuusta puhuttaessa ei riitä katsoa asiaa vain toimijan itsensä kannalta, vaan myös uhrin ja sivustakatsojan näkökulmat on otettava huomioon. Vasta kun vastuukäytäntöjä tarkastellaan ihmisten keskinäisten (usein monimutkaisten) verkostojen ja linkitysten kautta, voidaan saada tasapainoinen kuva vastuumme määrästä ja sen rajoista. -/- Yksilön vastuu ei poista vastuuta kollektiiveilta, kuten valtioilta, ja voimme tehokkaimmin hillitä ilmastonmuutosta esimerkiksi lainsäädännön kautta. Ennen kuin kollektiiviset ratkaisut ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi saadaan toimimaan, vastuu palautuu kuitenkin yksilöille. Vastuun peruste on aina yksilötasolla ja sitä voidaan ainoastaan delegoida kollektiiveille. Ilmastonmuutoksen kohdalla delegointi ei ole vielä toiminut. (shrink)

Yleensä Wienin piirin loogista empirismiä kannattaneet filosofit mielletään antirealisteiksi. Tässä artikkelissa kuitenkin argumentoidaan, että piirin johtohahmo Moritz Schlick oli eräänlainen realisti myös nykystandardien valossa. Näin ollen – niin yllättävältä kuin se kuulostaakin – positivismi ja realismi ovat yhteensovitettavissa. Schlick tosin erotti kannattamansa empiirisen realismin jyrkästi metafyysisestä realismista, jota hän piti merkityksettömänä. Schlickin realismin esittelyn lisäksi artikkelissa tarkastellaan yleisellä tasolla hänen epistemologiaansa, kielifilosofiaansa ja metafysiikan kritiikkiään. Tekstissä pohditaan myös Schlickin suosiman realismin asemaa ja relevanssia nykyisessä realismikeskustelussa.

In the intersection between eugenics past and present, disability has never been far beneath the surface. Perceived and ascribed disabilities of body and mind were one of the core sets of eugenics traits that provided the basis for institutionalized and sterilization on eugenic grounds for the first 75 years of the 20th-century. Since that time, the eugenic preoccupation with the character of future generations has seeped into what have become everyday practices in the realm of reproductive choice. As Marsha (...) Saxton (2000) and Adrienne Asch (2000, 2003) have forcefully argued, the use of prenatal screening technologies to facilitate the selective abortion of fetuses with features that signify disabling traits—the paradigm here being trisomy 21 in a fetus indicating Down Syndrome in the child—express a negative view of such disabilities sufficient to warrant terminating an otherwise wanted pregnancy. The eliminative structure of what Rosemary Garland Thompson (2012) has called eugenic logic persists in contemporary practices governing reproductive choice, social inclusion, and democratic participation and their relationship to disability. The tie between eugenics and contemporary disability studies suggests that eugenics and reflection on its history can also play a more positive role in disability politics. After focusing on eugenics in the first half of the paper, we will shift in the second half of the paper to eugenic resonances in contemporary thought and practice, concluding with some thoughts about ongoing practices of silencing and the very idea of eradicating disability. (shrink)

Presupposing that our consideration of ethical issues can be enriched by examining literary works, this paper focuses on Marsha Norman's play ‘night, Mother. The play describes the last hour and a half in the life of Jessie, a young woman who decides to die by suicide. Before ending her life, Jessie explains to her mother her reasons for her suicide. In the context of the play, these are presented as quite weighty and as, perhaps, justifying her decision. Scholarly research (...) on the play has also treated Jessie's suicide favorably. In this paper I argue that Jessie, and people in similar conditions, are wrong to die by suicide. Among other points, I criticize Jessie's arguments from the impossibility to improve life; the assured termination of suffering; the badness of the world; and the right for suicide. I also criticize arguments in the scholarly literature that view Jessie's suicide favorably, such as the arguments from independence, heroism, authenticity, and emotional closeness. (shrink)

Gottfried Wilhelm Leibnizia (1646–1716) on usein kutsuttu universaalineroksi. Luonnehdinta on varsin osuva ottaen huomioon Leibnizin intressien laajuuden, hänen luovan panoksensa monille eri aloille ja metafyysis-kulttuurisen vision, joka kajasti kaikkien hänen hankkeidensa, niin teoreettisten kuin käytännöllistenkin, taustalla. Leibniz tunnetaan nykyään ennen kaikkea filosofina ja matemaatikkona, mutta ei juurikaan siitä, että hän toimi suuren osan elämästään kahden eri kirjaston hoitajana: Hannoverin herttuallisen kirjaston ja edelleen maineikkaan, Wolfenbüttelissä sijaitsevan Herzog August Bibliothekin. Tämä katsausartikkeli esittelee Leibnizin kirjastouraa ja hänen kirjastonhoitoa koskevia näkemyksiään, jotka eivät (...) omana aikanaan olleet aivan tavanomaisia. Leibnizin universaalikäsityksen mukaan kirjasto ei nimittäin ole kirjoilla täytetty tila vaan heijastus koko inhimillisen tiedon tilasta. Artikkelissa luodaan katsaus aiheesta kirjoitettuun kansainväliseen tutkimuskirjallisuuteen ja Leibnizin kirjastonhoitoa käsitteleviin muistoihin. (shrink)

Artikkelissaan ”The Balance of Reason” Marcelo Dascal on osoittanut, että metafora syiden punnitsemisesta järjen vaa’assa on yleinen Leibnizin kirjoituksissa ja sitä on pidettävä hänen yleisenä järkeilyn metodinaan tilanteissa, joissa ei voida suorittaa täydellistä loogista analyysiä. Keskustelen tässä esitelmässä tuosta metaforasta ja ehdotan Jaakko Hintikan ja Simo Knuuttilan aiempien esityksien pohjalle rakentaen, että käsityksissään ihmisen praktisesta rationaalisuudesta Leibniz sovelsi myös toista melko tuntemattomaksi jäänyttä heuristista päätöksentekomallia, joka liittyy hänen työhönsä luonnonfilosofiassa ja mielenfilosofiassa, ja jota hän sovelsi tapauksissa joissa päätökseen vaikuttavat arvot (...) ovat toisiaan täydentäviä. Tämä moniarvoisuuden huomioon ottava malli edustaa uudenlaista ja modernia ajattelua moraalifilosofian historiassa. (shrink)

Julkaisematta jääneessä muistiossaan Mietteitä oikeuden yleiskäsitteestä (1702-1703?) G. W. Leibniz muotoilee uudelleen Platonin Euthyfron-dialogissa esitetyn kuuluisan kysymyksen. Hän kirjoittaa: ”Myönnetään, että kaikki mitä Jumala tahtoo, on hyvää ja oikein. Sen sijaan kysytään, onko se hyvää ja oikein siksi että Jumala niin tahtoo, vai tahtooko Jumala sitä koska se on hyvää ja oikein. Eli kysytään, onko hyvyys tai oikeus jotakin mielivaltaista, vai koostuvatko ne asioiden luonnetta koskevista välttämättömistä ja ikuisista totuuksista, kuten luvut ja suhteet.” Universaaleja, ikuisia totuuksia puolustava filosofi ei voi (...) hyväksyä ensin mainittua vaihtoehtoa. Hänen mukaansa ”Se toden totta tuhoaisi Jumalan oikeudenmukaisuuden. Sillä miksi ylistäisimme häntä oikeudenmukaisista teoista, jos oikeudenmukaisuuden käsite ei hänen tapauksessaan lisää mitään teon käsitteeseen? Ja sanonta stat pro ratione voluntas, minun tahtoni käyköön perusteesta, on todella tyrannin motto.” Leibnizin kritiikki on suunnattu erityisesti hänen aikalaisiaan René Descartesia, Thomas Hobbesia ja Samuel Pufendorfia vastaan. Hän ei voi hyväksyä näkemystä, jonka mukaan oikeudenmukaisuuden mitta on vain Jumalan tahto. Perustan on löydyttävä ikuisista totuuksista, jotka ovat myös Jumalan oikeudenmukaisuuden standardi. Erityisen kuuluisaksi tuli Leibnizin kritiikki Pufendorfin näkemyksiä kohtaan, sillä Pufendorfin laajalle levinneen teoksen De officio hominis et civis ranskalaisen laitoksen neljännen painoksen toimittaja Barbeyrac liitti siihen Leibnizin kiistakirjoituksen, joka tunnetaan lyhyellä nimellä Monita (Epistola viri excellentissimi ad amicum qua monita quaedam ad principia Pufendorfiani operis de officio hominis et civis continentur, 1706) ja puolusti Pufendorfia Leibnizia vastaan. Leibnizin onnistui kuitenkin ilmeisesti osoittaa eräs heikkous Pufendorfin näkemyksissä, jota Barbeyrac ei pystynyt sivuuttamaan: tämän mukaan Jumala on saman aikaan sekä ylin tuomari että lakien laatija. Siten Leibnizin näkökulmasta Jumala on tyranni – hänen tahtonsa on oikeuden ja etiikan mitta ja koska hän on kaikkivaltias, hän voi pakottaa ihmiset noudattamaan sellaista oikeudenmukaisuutta, joka on hänen mieleistään. Koska Jumalan yläpuolella ei ole Pufendorfin mukaan mitään, hän voi toimia aivan mielivaltaisesti. Leibnizin kritiikki kiteytyy Pufendorfin epäselvään erotteluun ulkoisen ja sisäisen velvollisuuden välillä, joka jättää hänen näkemyksensä arvoitukselliseksi. Tutkiskelen tässä esitelmässä oliko Leibnzin kritiikki johdonmukainen ja oikeutettu. Onko Pufendorfin näkemyksissä heikkous, jota hän ei itse huomannut? Vertailen myös asiaa koskevia eri kommentaareja (mm. Kari Saastamoinen, Petter Korkman, Fiametta Palladini) ja arvioin Leibnizin kritiikin reseptiota Pufendorf-tutkimuksessa. (shrink)

Elämä on nähty merkittävänä aiheena Bergsonin filosofiassa. Elämän filosofinen merkitys Bergsonilla ilmenee selvästi hänen pääteoksessaan L'évolution créatrice (Luova evoluutio, 1907), jossa hän keskittyy inhimillisten tietokykyjen evolutiivisen alkuperän rekonstruointiin ja tieto-opillisiin seurauksiin. Bergsonin mukaan biologia tarjoaa filosofialle tietokykyjen kehitysteoreettisen näkökulman, ja filosofia metafysiikkana täsmentää biologialle sopivaa epistemologiaa. Tässä artikkelissa esittelen Bergsonin filosofisen teorian biologian ja epistemologian vastavuoroisesta suhteesta. Aloitan epistemologian, tieteen ja metafysiikan välisen suhteen selventämisellä Bergsonin teoriassa. Sen jälkeen esittelen, kuinka Bergson näkee tietokykyjen kehittymisen olennaisena osana eläinten yleistä kehityshistoriaa. Analysoimalla (...) eläinkunnan kognitiivisten kykyjen kahta taipumusta, älykkyyttä (intelligence) ja vaistoa (instinct), Bergson kehittää näkemyksen metafysiikasta, jonka avulla on mahdollista selvittää epistemologian ja biologian keskinäistä riippuvuutta ja vastavuoroisuutta. Lopuksi valaisen tätä vastavuoroisuutta Bergsonin analyysilla käsitteellisen tiedon muodostumisesta. (shrink)

Leeuwenhoekin kokeilut mikroskoopilla 1600-luvun lopulla olivat G. W. Leibnizille suuri innoituksen lähde. Monadologia-teoksessaan Leibniz hehkutti keksinnön merkitystä ja antoi ymmärtää, että sillä löydetyt pikkuruiset eliöt todistivat hänen metafyysisen pluralisminsa oikeaksi. Hänen mukaansa "huomataan, että pienimmässäkin osasessa ainetta on kokonainen elävien olioiden, eläinten, entelekhioiden ja sielujen maailma." Näin Leibnizin ajatus elämän jatkumosta sai uutta pontta. -/- Keksinnön vaikutus näkyy myös Leibnizin teoksessa Uusia esseitä inhimillisestä ymmärryksestä, jossa hän esittelee pienet perseptiot, joita voidaan pitää tietoteoreettisena vastineena pieneliöille. -/- Tarkastelen esitelmässäni Leibnizin reaktioita (...) mikroskooppiin ja sen antamaan uuteen kuvaan elämästä ja keskustelen joistakin Leibnizin filosofian piirteistä, joissa voidaan huomata uuden keksinnön vaikutusta. -/- An article on the continuum of life in Leibniz's philosophy. (shrink)

Providing the most thorough coverage available in one volume, this comprehensive, broadly based collection offers a wide variety of selections in four major genres, and also includes a section on film. Each of the five sections contains a detailed critical introduction to each form, brief biographies of the authors, and a clear, concise editorial apparatus. Updated and revised throughout, the new Fourth Edition adds essays by Margaret Mead, Russell Baker, Joan Didion, Annie Dillard, and Alice Walker; fiction by Nathaniel Hawthorne, (...) Ursula K. LeGuin, Anton Chekov, James Joyce, Katherine Mansfield, F. Scott Fitzgerald, William Faulkner, Alice Walker, Louise Erdrich, Donald Barthelme, and James McPherson; poems by John Donne, Robert Browning, Walt Whitman, Edwin Arlington Robinson, e.e. cummings, Langston Hughes, W.H. Auden, Philip Levine, and Louise Gluck; and plays by August Wilson, Marsha Norman, Wendy Wasserstein, and Vaclav Havel. The chapter devoted to film examines the relation of film to literature and gives the complete screenplay for Citizen Kane plus close analysis of a scene from the film. With its innovative structure, comprehensive coverage, and insightful and stimulating presentation of all kinds of literature, this is an anthology readers will turn to again and again. (shrink)

Here we will see that contrary to the party line, Hume’s notion of a relation should be understood, in all cases, as a peculiar non-necessary synthetic relation; unique, but similar in a certain constructive sense to what I characterize as a mathematical notion of synthesis. And, most controversially, I argue that this non-necessary synthetic notion of a relation includes Hume’s arithmetical relations, which have typically been interpreted as either “analytic,” necessary, or both. In this general respect, Hume anticipates Quine’s attack (...) on the analytic/synthetic distinction. (shrink)