Faced with the choice between saving one person and saving two others, what should we do? It seems intuitively plausible that we ought to save the two, and many forms of consequentialists offer a straightforward rationale for the intuition by appealing to interpersonal aggregation. But still many other philosophers attempt to provide a justification for the duty to save the greater number without combining utilities or claims of separate individuals. I argue against one such attempt proposed by Iwao Hirose. Despite (...) being consequentialist, his argument is aggregation-free since it relies on a non-aggregative value judgement method, instead of interpersonal aggregation, to establish that (other things being equal) a state of affairs is better when more people survive therein. I do not take issue with its consequentialist element; rather, I claim that there is no good reason to adopt the method in question, and thus no good reason to be moved by his argument overall. What we are in search of is not merely a logically possible method that can produce the conclusion that we already want, but one that we have good reason to adopt. Hirose's argument elegantly demonstrates how it could possibly be true that it is right to save the greater number; but it fails to show that we have reason to believe so - even when we do not combine the interests of different individuals. (shrink)

For many, anger has been seen as irrationality, even as illness. But it seems that anger-related disorder and its culture-relatedness have not receive much attention in psychiatry. Like backward-looking ressentiment, hwabyeong 火病can be literally translated into anger disorder. In this paper, I examine the notion of anger and culture with the help of considering the case of hwabyeong as a Korean culture-bound syndrome (hereafter, CBS). Drawing on historical changes in the DSM (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders) and cases (...) of hwabyeong as CBS, I will argue that the social and cultural aspects of mental disorder are indispensable parts. Additionally, it will be suggested that the rigid distinction between CBS and mental disorders is questionable. First, I begin by examining Jarome Wakefield’s harmful dysfunction analysis and Ian Hacking’s social constructionism on mental disorder. Next, given that the illness is common among poor old women who suffered from patriarchal social structures, I question whether hwabyeong is really a culturally specific illness. Moreover, hwabyeong cannot be properly understood without considering unequal power relations and extremely limited ranges of one's agency. Thus, calling it culture- bound may be due to WEIRD-ish (Western, Educated, Industrialized, Rich, and Democratic), culturally stereotypical prejudice as well as misogynic thinking concerning hwabyeong. In present times, it's worth noting that, despite common biases, hwabyeong or han (恨) is no longer solely a Korean phenomenon, thanks to recent societal advancements. In conclusion, I show that curing hwabyeong or anger management is not just medical but sociopolitical matters. (shrink)

This paper considers meritocracy as a new social problem in Korea that has emerged since the IMF crisis in 1997. Drawing upon Daniel Markovitz’ recent analysis of meritocracy in America, I emphasize the connection between the neoliberalization of society and the popularization of the belief in meritocratic justice. I pay particular attention to the controversy over the conversion of irregular workers at the Incheon International Airport Corporation into regular employees and show that this severe conflict among people who do not (...) belong to the few rich illustrates the deceptive nature of meritocracy. As I argue, it not only widens the wealth gap between the wealthy few and the many poor but also engenders various forms of antagonism in society, transforms humans into a form of capital, incapacitates the register of the societal, and stirs up animosity towards discussions of political correctness. My claim is that while meritocratic rules are essential for a modern democratic and liberal society, they should be regarded as rules subordinate to a higher moral and political principle, such as solidarity. (shrink)

This paper examines how stances and understandings pertaining to whether home education is civically legitimate within liberal democratic contexts can depend on how one conceives normative roles of the secular state and the religious neutrality that is commonly associated with it. For the purposes of this paper, home education is understood as a manifestation of an educational philosophy ideologically based on a given conception of the good. -/- Two polar conceptions of secularism, republican and liberal-pluralist, are explored. Republican secularists declare (...) that religious expressions do not belong in the public sphere and justify this exclusion by promoting religious neutrality as an end in itself. But liberal-pluralists claim that religious neutrality is only the means to ensure protection of freedom of conscience and religion, which are moral principles. Each conception is associated with its own stance on whether exemptions or accommodations on account of religious beliefs have special legal standing and thereby warranted. The indeterminate nature of religion and the allegedly biased exclusion of secular beliefs, cited by some when denying religious exemptions, can be overcome by understanding all religious and conscientious beliefs as having equal standing as conceptions of the good. -/- Analysis of court documents from the Uwe Romeike et al asylum case are guided by these understandings, and relationships among themes are explored. -/- In summary, any stance regarding home education may depend on one’s view of secularism, particularly in relation to whether one views religious neutrality as a means to ensure protection of freedom of conscience or an end in itself. (shrink)

Background: Systematized Nomenclature of Medicine—Clinical Terms (SNOMED CT, hereafter abbreviated SCT) is acomprehensive medical terminology used for standardizing the storage, retrieval, and exchange of electronic healthdata. Some efforts have been made to capture the contents of SCT as Web Ontology Language (OWL), but theseefforts have been hampered by the size and complexity of SCT. Method: Our proposal here is to develop an upper-level ontology and to use it as the basis for defining the termsin SCT in a way that will (...) support quality assurance of SCT, for example, by allowing consistency checks ofdefinitions and the identification and elimination of redundancies in the SCT vocabulary. Our proposed upper-levelSCT ontology (SCTO) is based on the Ontology for General Medical Science (OGMS). Results: The SCTO is implemented in OWL 2, to support automatic inference and consistency checking. Theapproach will allow integration of SCT data with data annotated using Open Biomedical Ontologies (OBO) Foundryontologies, since the use of OGMS will ensure consistency with the Basic Formal Ontology, which is the top-levelontology of the OBO Foundry. Currently, the SCTO contains 304 classes, 28 properties, 2400 axioms, and 1555annotations. It is publicly available through the bioportal athttp://bioportal.bioontology.org/ontologies/SCTO/. Conclusion: The resulting ontology can enhance the semantics of clinical decision support systems and semanticinteroperability among distributed electronic health records. In addition, the populated ontology can be used forthe automation of mobile health applications. (shrink)

It has been hypothesized that our believing that, or its seeming to us as though, the world is in some way dynamical partially explains (and perhaps rationalizes) future-bias. Recent work has, in turn, found a correlation between future-bias and near-bias, suggesting that there is a common explanation for both. Call the claim that what partially explains our being both future- and near-biased is our believing/it seeming to us as though the world is dynamical, the dynamical explanation. We empirically test two (...) versions of the dynamical explanation. The first is the moving ego explanation—according to which it is our belief that the ego moves, or our phenomenology as of the ego moving, that jointly (partially) explains future- and near-bias. The second is the moving time explanation—according to which it is our belief that time robustly passes, or our phenomenology as of robust passage, which jointly (partially) explain future- and near-bias. We found no evidence in favour of either explanation. (shrink)

There are two kinds of time-bias: near-bias and future-bias. While philosophers typically hold that near-bias is rationally impermissible, many hold that future-bias is rationally permissible. Call this normative hybridism. According to arbitrariness objections, certain patterns of preference are rationally impermissible because they are arbitrary. While arbitrariness objections have been levelled against both near-bias and future-bias, the kind of arbitrariness in question has been different. In this paper we investigate whether there are forms of arbitrariness that are common to both kinds (...) of preferences, and hence whether there are versions of the arbitrariness objection that are objections both to near-bias and future-bias. If there are, then this might go some way towards undermining normative hybridism and to defending a thorough-going time-neutralism. (shrink)

Philosophy begins and ends in disagreement. Philosophers disagree among themselves in innumerable ways, and this pervasive and permanent dissent is a sign of their inability to solve philosophical problems and establish substantive truths. This raises the question: What should I do with my philosophical beliefs in light of philosophy's epistemic failure? In this open-access book, János Tozsér develops four possible answers into comprehensive metaphilosophical visions and argues that we cannot find peace either by committing ourselves to one of these visions (...) or by abandoning our philosophical beliefs. Tozsér calls this disheartening insight "the experience of breakdown", making the case that philosophy's truth-seeking and justificatory tools are unsuitable for establishing truths. Shedding light on the epistemic status of our philosophical beliefs, Tozsér adopts a broad approach to assess the metaphilosophical visions used by philosophers to interpret their own activity and determine their epistemic self-esteem. Open access was funded by the Research Centre for the Humanities, Hungary. (shrink)

The study aims to investigate the effects of the spatial configuration of traditional Vietnamese houses on the design of apartment buildings in Ho Chi Minh (HCM) City, Vietnam. To achieve the objective, the following approaches were implemented. Firstly, the transformation of the socio-economic structure in HCM City, which is a primary factor affecting the development of apartment buildings was examined. Secondly, the well-known space syntax method for analyzing the spatial structure plan was outlined. Thirdly, a survey of traditional houses and (...) apartment buildings from 1960 to 2010 was conducted. Among the various traditional house styles, the Hue traditional garden house, which has primary effects on the modern housing design in HCM City, was selected as a representative sample to compare with apartment units. Lastly, the space syntax method was employed to analyze the spatial structure of the sample of traditional houses and apartment units. The effects of the Hue traditional house’s spatial configuration on apartment buildings were analyzed. The result shows that the spatial configuration of modern apartment buildings and traditional houses have similar characteristics, including having an adaptable natural environment, and they both reflect Vietnamese culture and society. The findings can be applied when predicting development trends for the unit plans of modern apartments in HCM City, Vietnam. (shrink)

We provide an intuitive motivation for the hyperreal numbers via electoral axioms. We do so in the form of a Socratic dialogue, in which Protagoras suggests replacing big-oh complexity classes by real numbers, and Socrates asks some troubling questions about what would happen if one tried to do that. The dialogue is followed by an appendix containing additional commentary and a more formal proof.

Materialism in the philosophy of mind — materialismPM — is the view that everything mental is material (or, equivalently, physical). Consciousness — pain, emotional feeling, sensory experience, and so on — certainly exists. So materialismPM is the view that consciousness is wholly material. It has, historically, nothing to do with denial of the existence of consciousness. Its heart is precisely the claim that consciousness — consciousness! — is wholly material. [2] ‘Physicalism’, the view introduced by members of the Vienna Circle (...) in the late 1920s, also has nothing to do with denial of the existence of consciousness. [3] Recently the words ‘materialism’ and ‘physicalism’ have come to be treated as synonymous, and as names for a position in the philosophy of mind that does involve denial of the existence of consciousness. They’ve been used to name a position that (i) directly rejects the heart of materialism (materialismPM) and (ii) is certainly false. This is a pity, because they’re good terms for a view that is very likely true. (shrink)

The virtual has become the latest rostrum for ideological heteronormativity; it increasingly plays host to an insidious rhetoric of unjustifiably fixed and oppositional gender binaries that exhort heterosexuality as a norm. Conservative political and religious groups, as well as consumerist advertising, utilise digital technology to reinforce cast-in-stone and adversarial social perspectives for manipulative and exploitative ends. Contrastingly, the virtual may be mobilised to support and facilitate queering in contemporary societies and may positively counter such fixed ideological heteronormative categories of social (...) life. Crucial in this transformative account of the virtual is the body, which is for Merleau-Ponty the horizon of engagement with the world as a condition for perception and performativity. Queer perspectives may, in turn, overcome the oversight of Merleau-Ponty (as critically suggested by Judith Butler and Iris Marion Young) regarding the specific gendered characteristics of the body itself, and allows for an expanded embodied and queer conceptualisation of the virtual. A transformative vision of the virtual entails therefore a rethinking of our understanding of digital technology through (a) the phenomenology of the body-subject and (b) queer theory. I argue that the idea of the body as entirely discursive or performative (per queer theory) needs to be adjusted by explicating the foundational ontological characteristics of the body-subject’s encounter of the virtual. (shrink)

Viime vuosina ihmistieteiden kentässä on saanut osakseen paljon huomiota uusi lähestymistapa, jota kutsutaan ”evoluutiopsykologiaksi”. Sen piiristä on esimerkiksi väitetty, että evoluutio on muokannut meidän parinvalintamieltymyksiämme niin, että miehillä on taipumus tuntea vetoa lisääntymiskykyisiltä näyttäviin nuoriin naisiin, pyrkiä parittelemaan aina tilaisuuden tullen mahdollisimman monien naisten kanssa ja olla mustasukkaisia, kun taas naiset ovat taipuvaisia mieltymään iäkkäämpiin miehiin, joilla on valtaa ja resursseja. Luonnonvalinnalla on pyritty myös selittämään mm. raiskauksia.

Arakawa and Gins have been fomenting revolution for a long time. In the last twenty years their attention has turned more and more towards architecture and urban planning as a way of reforming our bodily existence. Their proposals enter daily life rather than staying in the isolated sphere of the museum or gallery. These constructions are to be lived in, not contemplated. Will daily life then blunt or sharpen Arakawa and Gins's power to educate and revise our "architectural bodies"?

Suomessa kuten muissakin ”kehittyneissä” maissa suurin osa tutkimus- ja kehittämistoiminnasta tehdään nykyisin jo yksityisellä rahoituksella. Tämä on tuonut mukanaan myös aivan uudenlaisia yhteiskunnallisia ja eettisiä ongelmia ja haasteita. Tilaustutkimuksen osuus korkeakouluissa tehtävästä tutkimuksesta on jatkuvasti kasvanut. Tällaiseen suuntaavaan ulkopuoliseen tutkimusrahoitukseen liittyy monenlaisia ongelmia. Pyrin tässä kirjoituksessa käsittelemään niistä keskeisimpiä.

Gottfried Wilhelm Leibnizia (1646–1716) on usein kutsuttu universaalineroksi. Luonnehdinta on varsin osuva ottaen huomioon Leibnizin intressien laajuuden, hänen luovan panoksensa monille eri aloille ja metafyysis-kulttuurisen vision, joka kajasti kaikkien hänen hankkeidensa, niin teoreettisten kuin käytännöllistenkin, taustalla. Leibniz tunnetaan nykyään ennen kaikkea filosofina ja matemaatikkona, mutta ei juurikaan siitä, että hän toimi suuren osan elämästään kahden eri kirjaston hoitajana: Hannoverin herttuallisen kirjaston ja edelleen maineikkaan, Wolfenbüttelissä sijaitsevan Herzog August Bibliothekin. Tämä katsausartikkeli esittelee Leibnizin kirjastouraa ja hänen kirjastonhoitoa koskevia näkemyksiään, jotka eivät (...) omana aikanaan olleet aivan tavanomaisia. Leibnizin universaalikäsityksen mukaan kirjasto ei nimittäin ole kirjoilla täytetty tila vaan heijastus koko inhimillisen tiedon tilasta. Artikkelissa luodaan katsaus aiheesta kirjoitettuun kansainväliseen tutkimuskirjallisuuteen ja Leibnizin kirjastonhoitoa käsitteleviin muistoihin. (shrink)

Käsittelen tässä artikkelissa Leibnizin käsitystä kuolemasta, jota ei tarkkaan ottaen ole olemassa. Kuoleminen on Leibnizin mukaan vain tila, jossa havaintomme eivät nouse tarkoiksi ja vaivumme ikäänkuin elottoman luonnon tasolle.

Title in English translation: Metametaphysics - with and without Categories. A comment paper on An Introduction to Metametaphysics by Tuomas Tahko. Ehdotan artikkelissa uutta olevan ja sen muodon välistä erottelua. Erottelun avulla voidaan antaa täsmällinen käsitys ontologisen kategorian käsitteestä ja metafysiikan tutkimuskohteesta. Argumentoin myös, että metafysiikan epistemologiaa ja semantiikkaa sekä metafyysistä selitttämistä pitää lähestyä kategorianäkökulmasta. Artikkeli on kommentti Tuomas Tahkon oppikirjaan An Introduction to Metametaphysics.

Mitä oleva on? Omaisuus ja elämä pureutuu tähän filosofian peruskysymykseen seuraten kahta länsimaisen filosofian jättiläistä, Aristotelestä ja Heideggeria. Siinä missä Aristoteles kysyy olevaa substantiivina ja tilana, etsii Heidegger olemisen mieltä verbinä ja tapahtumana. Nämä kaksi merkitystä löytyvät myös suomen olla-verbistä: "omistaa jotakin" ja "olla olemassa, elossa". Omaisuus ja elämä antavat peruslähtökohdat olevan tulkitsemiselle. Kirja vie lukijansa filosofian kreikkalaisille juurille ja sen uusimpiin, Heideggerin avaamiin mahdollisuuksiin.

Artikkelissa otan kantaa niin sanottuun voluntarismikiistaan Descartesin tahdon käsitykseen ja arvostelmateoriaan liittyen kannattaen epäsuoraa voluntarismia. Käsittelen erityisesti kysymystä voiko tahdolla Descartesin mukaan olla suora kontrolli ihmisen arvostelmasta pidättäytymiseen? Pitkään vallassa olleen tulkintasuuntauksen mukaan Descartesin käsityksessä tahdolla on kyky vaikuttaa doksastisiin tiloihin suoraan, pelkällä tahdon aktilla. Tätä kutsutaan suoraksi voluntarismiksi ja se tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että meillä on kyky hyväksyä, olla hyväksymättä sekä pidättäytyä arvostelemasta täysin tahdonvaraisesti. Tässä tekstissä kannatan kuitenkin epäsuoraa voluntarismia: tahto kykenee vaikuttamaan doksastiseen tilaan epäsuorasti vaikuttamalla uskomuksen (...) muodostamisen kannalta olennaisiin toimintoihin, erityisesti vahvoihin perusteisiin keskittymiseen. Argumentoin epäsuoran voluntarismin puolesta seuraavin tavoin: 1) Kohdat, joiden katsotaan puoltavan suoraa voluntarismia, voidaan yhtä lailla tulkita puoltamaan myös epäsuoraa voluntarismia, 2) Epäsuora voluntarismi on sekä filosofisesti että psykologisesti uskottavampi tulkinta siitä, kuinka ihminen arvostelmia muodostaa, ja 3) Epäsuora negatiivinen voluntarismi on koherentimpi ja ristiriidattomampi tulkinta epäilyn metodin käytöstä (siis yleisestä arvostelmasta pidättäytymisestä) Ensimmäisessä mietiskelyssä. (shrink)

An old paper of mine (in Finnish) on the "similarity" of quantity tropes. See "Quantity Tropes and Internal Relations", "Kinds of Tropes without Kinds" and "The Ontological Form of Tropes" for more updated version of our theory.

Julkaisematta jääneessä muistiossaan Mietteitä oikeuden yleiskäsitteestä (1702-1703?) G. W. Leibniz muotoilee uudelleen Platonin Euthyfron-dialogissa esitetyn kuuluisan kysymyksen. Hän kirjoittaa: ”Myönnetään, että kaikki mitä Jumala tahtoo, on hyvää ja oikein. Sen sijaan kysytään, onko se hyvää ja oikein siksi että Jumala niin tahtoo, vai tahtooko Jumala sitä koska se on hyvää ja oikein. Eli kysytään, onko hyvyys tai oikeus jotakin mielivaltaista, vai koostuvatko ne asioiden luonnetta koskevista välttämättömistä ja ikuisista totuuksista, kuten luvut ja suhteet.” Universaaleja, ikuisia totuuksia puolustava filosofi ei voi (...) hyväksyä ensin mainittua vaihtoehtoa. Hänen mukaansa ”Se toden totta tuhoaisi Jumalan oikeudenmukaisuuden. Sillä miksi ylistäisimme häntä oikeudenmukaisista teoista, jos oikeudenmukaisuuden käsite ei hänen tapauksessaan lisää mitään teon käsitteeseen? Ja sanonta stat pro ratione voluntas, minun tahtoni käyköön perusteesta, on todella tyrannin motto.” Leibnizin kritiikki on suunnattu erityisesti hänen aikalaisiaan René Descartesia, Thomas Hobbesia ja Samuel Pufendorfia vastaan. Hän ei voi hyväksyä näkemystä, jonka mukaan oikeudenmukaisuuden mitta on vain Jumalan tahto. Perustan on löydyttävä ikuisista totuuksista, jotka ovat myös Jumalan oikeudenmukaisuuden standardi. Erityisen kuuluisaksi tuli Leibnizin kritiikki Pufendorfin näkemyksiä kohtaan, sillä Pufendorfin laajalle levinneen teoksen De officio hominis et civis ranskalaisen laitoksen neljännen painoksen toimittaja Barbeyrac liitti siihen Leibnizin kiistakirjoituksen, joka tunnetaan lyhyellä nimellä Monita (Epistola viri excellentissimi ad amicum qua monita quaedam ad principia Pufendorfiani operis de officio hominis et civis continentur, 1706) ja puolusti Pufendorfia Leibnizia vastaan. Leibnizin onnistui kuitenkin ilmeisesti osoittaa eräs heikkous Pufendorfin näkemyksissä, jota Barbeyrac ei pystynyt sivuuttamaan: tämän mukaan Jumala on saman aikaan sekä ylin tuomari että lakien laatija. Siten Leibnizin näkökulmasta Jumala on tyranni – hänen tahtonsa on oikeuden ja etiikan mitta ja koska hän on kaikkivaltias, hän voi pakottaa ihmiset noudattamaan sellaista oikeudenmukaisuutta, joka on hänen mieleistään. Koska Jumalan yläpuolella ei ole Pufendorfin mukaan mitään, hän voi toimia aivan mielivaltaisesti. Leibnizin kritiikki kiteytyy Pufendorfin epäselvään erotteluun ulkoisen ja sisäisen velvollisuuden välillä, joka jättää hänen näkemyksensä arvoitukselliseksi. Tutkiskelen tässä esitelmässä oliko Leibnzin kritiikki johdonmukainen ja oikeutettu. Onko Pufendorfin näkemyksissä heikkous, jota hän ei itse huomannut? Vertailen myös asiaa koskevia eri kommentaareja (mm. Kari Saastamoinen, Petter Korkman, Fiametta Palladini) ja arvioin Leibnizin kritiikin reseptiota Pufendorf-tutkimuksessa. (shrink)

Tässä artikkelissa käsittelen Descartesin ikuisten totuuksien välttämättömyyteen liittyvää ongelmaa. Teoksessa Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta (1641–1642) Descartes nostaa esiin käsitteen ikuisista totuuksista, käyttäen esimerkkinään kolmiota. Kolmion muuttumattomaan ja ikuiseen luontoon kuuluu esimerkiksi, että sen kolme kulmaa ovat yhteenlaskettuna 180°. Se on totta kolmiosta, vaikka yhtään yksittäistä kolmiota ei olisi koskaan ollutkaan olemassa. Eräät ajattelemieni asioiden piirteet ovat siis Descartesin mukaan ajattelustani riippumattomia. Ikuisia totuuksia ovat ainakin matemaattiset ja geometriset tosiseikat sekä ristiriidan laki. Samoin Descartesin kuuluisa lause “ajattelen, siis olen” lukeutuu ikuisten totuuksien (...) joukkoon. Descartesin ikuiset totuudet olisivatkin siis loogisesti välttämättömiä. Niillä on kyseinen olemus riippumatta ulkoisten kohteiden olemassaolosta tai siitä, ajattelenko niitä lainkaan. Kuitenkin kirjeenvaihdossaan Descartes pitää itsepintaisesti kiinni käsityksestään, että ikuiset totuudet ovat Jumalan vapaasti luomia ja Jumala olisi voinut luoda ne erilailla. Näin ollen luodut ikuiset totuudet eivät tarkkaan ottaen olisikaan välttämättömiä vaan kontingentteja. Ne voisivat olla myös toisella tavalla. Artikkelin alkuun esittelen Descartesin modaalista metafysiikkaa sekä luotujen ikuisten totuuksien kontingenttiudesta seuraavia tulkinnallisia vaikeuksia. Tämän jälkeen pureudun kolmeen erilaiseen ratkaisuyritykseen kommentaarikirjallisuudessa (Frankfurt 1977; Curley 1984 & Bennett 1994) ja osoitan, miksi ne eivät riitä vastaamaan ongelmaan. Lopussa vedän johtopäätöksiä ja luonnostelen mahdollisen ratkaisun. (shrink)

Filosofisessa merkitysteoriassa asetetaan usein vastatusten toisaalta totuusehtoihin nojautuvat teoriat ja toisaalta teoriat, jotka samastavat ilmaisun merkityksen sen käytön kanssa. Yksi suhteellisen täsmällinen paikallinen muunnelma hieman epä- määräisestä merkityksen käyttöteoriasta on suosittu ajatus, että loogisten vakioiden merkityksen määräävät niihin liittyvät päättelysäännöt. Tämä ajatus toimii usein myös esimerkkinä yleisemmille merkityksen käyttöteorioille.

Elämä on nähty merkittävänä aiheena Bergsonin filosofiassa. Elämän filosofinen merkitys Bergsonilla ilmenee selvästi hänen pääteoksessaan L'évolution créatrice (Luova evoluutio, 1907), jossa hän keskittyy inhimillisten tietokykyjen evolutiivisen alkuperän rekonstruointiin ja tieto-opillisiin seurauksiin. Bergsonin mukaan biologia tarjoaa filosofialle tietokykyjen kehitysteoreettisen näkökulman, ja filosofia metafysiikkana täsmentää biologialle sopivaa epistemologiaa. Tässä artikkelissa esittelen Bergsonin filosofisen teorian biologian ja epistemologian vastavuoroisesta suhteesta. Aloitan epistemologian, tieteen ja metafysiikan välisen suhteen selventämisellä Bergsonin teoriassa. Sen jälkeen esittelen, kuinka Bergson näkee tietokykyjen kehittymisen olennaisena osana eläinten yleistä kehityshistoriaa. Analysoimalla (...) eläinkunnan kognitiivisten kykyjen kahta taipumusta, älykkyyttä (intelligence) ja vaistoa (instinct), Bergson kehittää näkemyksen metafysiikasta, jonka avulla on mahdollista selvittää epistemologian ja biologian keskinäistä riippuvuutta ja vastavuoroisuutta. Lopuksi valaisen tätä vastavuoroisuutta Bergsonin analyysilla käsitteellisen tiedon muodostumisesta. (shrink)

Trope theories aim to eschew the primitive dichotomy between characterising (properties, relations) and characterized entities (objects). This article (in Finnish) presents a new trope theoretical analysis of relational inherence as the best way out of the impasse created by the alleged necessity to choose between an eliminativist and a primitivist ("relata-specific") view about relations in trope theory.

Lähtökohtanaan Jean-Paul Vernantin ja Albrecht Dihlen historialliset teesit artikkeli tarkastelee tärkeimpien ”lakia ja järjestystä” ilmaisevien käsitteiden (nomos, dikē) roolia esisokraattisten filosofien, erityisesti Anaksimandroksen, Herakleitoksen ja Parmenideen, ajattelussa. Arkaaisessa kreikkalaisessa ajatusmaailmassa sekä luonnon että ihmisyhteisön sisäinen tasapaino ilmentää moninaisen jumalmaailman ja ihmisten välistä vuorovaikutusta. Esisokraatikot ajattelevat todellisuutta eriytyneenä ykseytenä, jonka moninaisuutta sitoo yhteen yhtenäinen perusrakenne; tämän mallin uusi filosofia jäsentää uudesta polis-ajattelusta lainattujen käsitteiden avulla. Tämä esisokraatikkojen ”poliittinen ontologia” ja toisaalta nomoksen, yhteisöllisen normiston, enenevä ymmärtäminen inhimillisenä konventiona, mahdollistaa fysiksen ja nomoksen, (...) ”luonnon” ja ”kulttuurin” välisen myöhemmän vastakkainasettelun. (shrink)

Hahmottelen tässä artikkelissa tekoälyn historiaa varhaismodernin filosofian aikakaudella 1600–1700-luvuilla. Esittelemäni aiheet ovat hieman erillisiä toisistaan, mutta yhteistä niille on ajatus komputaatiosta tai automaatiosta, eräänlaisesta mekaanisesta laskemisesta tai toiminnasta, jota voi pitää tekoälyn varhaisena lähtökohtana. -/- On kuitenkin huomattava, että pelkkä komputaatio eli informaation käsittely sinänsä ei riitä tekoälylle – kaikkia näitä pyrkimyksiä leimaa tietynlainen epistemologinen optimismi: automatisoidun ajattelun avulla uskotaan saatavan enemmän laadukasta tietoa ja kenties myös uudenlaisia ajatuksia, kun ajatteluprosessi tulee sujuvammaksi. Tekoälyn varhaishistoria liittyy siis nimenomaan inhimillisen ajattelun mekanisoimiseen (...) ja uskoon siitä, että sen avulla voidaan lieventää ihmismielen rajoituksia ja ajatella paremmin. Yhteistä sekä tekoälyn että tietokoneen historialle on kuitenkin laskennan kehitys. (shrink)

Toisaalta ennennäkemätön äärettömien joukko-opillisten menetelmien hyödyntäminen sekä toisaalta epäilyt niiden hyväksyttävyydestä ja halu oikeuttaa niiden käyttö ovat ratkaisevasti muovanneet vuosisatamme matematiikkaa ja logiikkaa. Tämän kehityksen vaikutus nykyajan filosofiaan on myös ollut valtaisa; merkittävää osaa siitä ei voi edes ymmärtää tuntematta sen yhteyttä tähän matematiikan ja logiikan vallankumoukseen. Lähestymistapoja, jotka tavalla tai toisella hyväksyvät äärettömän matematiikan ja perinteisten logiikan sääntöjen (erityisesti kolmannen poissuljetun lain) soveltamisen myös sen piirissä, on tullut tavaksi kutsua klassiseksi matematiikaksi ja logiikaksi erotuksena nämä hylkäävistä radikaaleista intuitionistisista ja (...) konstruktivistisista opeista. (shrink)

Kiinnostukseni kohteena seuraavassa on tietty suosittu ”intellektualistinen” käsitys kielen ja käsitteiden oppimisesta ja ymmärtämisestä. Käsitys on sinällään hyvin periteinen, ja voidaan väittää, että se on ollut ainakin piilevästi sisäänrakennettuna useiden uuden ajan filosofien teorioissa. Jätän tämän väitteen tarkemman erittelyn kuitenkin filosofian historioitsijoiden selvitettäväksi, ja keskityn seuraavassa käsityksen enemmän tai vähemmän julkilausuttuihin ilmentymiin nykyajan filosofiassa. Se on vaikuttanut monissa vaikutusvaltaisissa lähestymistavoissa kieleen, merkitykseen ja mieleen.

Artikkeli tarkastelee aluksi Hannah Arendtin analyysiä totalitarismin pohjimmiltaan ideologisesta luonteesta ja ideologisen ”idean” olemuksesta. Tätä analyysiä verrataan Alain Badioun yritykseen herättää henkiin ideologinen ”idean politiikka”. Artikkelin perusväitteen mukaan sekä Arendt että Badiou näkevät politiikan alueena, jolla uutuus ja ihmisen kyky ryhtyä maailmaa muuttaviin hankkeisiin voivat toteutua. He ymmärtävät kuitenkin poliittisen aktiviteetin muodon olennaisesti eri tavoin: Arendtille politiikka on perusluonteeltaan toimintaa, praksista, Badioulle se on pohjimmiltaan idean tuottamista, poiesista. Tällä on keskeisiä seurauksia heidän politiikkakäsityksilleen. Lopuksi osoitetaan, että Badioun ”ideologinen” ymmärrys politiikasta (...) jää alttiiksi Arendtin peruskritiikille, jonka mukaan politiikan välineellinen ymmärtäminen keinojen ja päämäärien viitekehyksessä on viime kädessä kyvytön sulkemaan pois poliittisen terrorin mahdollisuutta. (shrink)

Totuus on nykyisellään laaja-alaisen kritiikin kohteena niin akateemisessa, poliittisessa kuin vähemmän formaalissakin kontekstissa. Puolustan filosofisesti kestävää ja selitysvoimaista totuuskäsitettä tältä laaja-alaiselta kritiikiltä argumentoimalla sen arvon ja normatiivisuuden puolesta. Totuus on välineellisesti arvokas käsite, joka mahdollistaa todellisuuden erottamisen kuvitelmasta ja toiveajattelusta. Tämän lisäksi todet uskomukset ovat välineellisesti arvokkaita moninaisten hyötyjen, kuten onnistuneiden ennustusten ja navigoinnin saavuttamisessa. Toisaalta olemme joskus kiinnostuneita totuudesta pelkästään sen itsensä takia. Totuuden normatiivisuudesta kertoo taipumuksemme pitää sitä yleisenä tiedollisten pyrkimysten päämääränä ja yhtenä uskomuksen sekä väitettävyyden oikeellisuuden standardina, (...) johon suhteessa olemme eri mieltä ja jonka puhumista edellytämme luokka- ja oikeussaleissamme sekä parlamenteissamme. Edellisen nojalla totuus ei osoittaudu pelkästään mielenkiintoiseksi teoreettisen tarkastelun kohteeksi, vaan käsitteeksi, jolla on laaja-alaista tieteellistä ja yhteiskunnallista merkittävyyttä. (shrink)

Artikkeli käy läpi Quentin Meillassoux’n Äärellisyyden jälkeen -teoksessa esittelemiä spekulatiivisen materialismin lähtökohtia: ajatuksen Kantin jälkeistä filosofiasta hallinneesta korrelationismista ja sen ”heikosta” ja ”vahvasta” muodosta sekä Meillassoux’n perusargumentin, jolla hän pyrkii osoittamaan vahvan korrelationismin pyrkimyksen absoluuttisista viitepiisteistä luopumiseen sisäisesti ristiriitaiseksi. Tarkastelun pääpaino on Meillassoux’n väitteessä, että ajattelun riisuminen kaikista absoluuttisista näkökohdista johtaa vahvan korrelationismin omaksumaan ”fideistisen”, uskon ja järjen erillisyyttä ja keskinäistä riippumattomuutta korostavan suhtautumisen uskonnolliseen uskoon. Tällainen fideismi voi Meillassoux’n mukaan suojella tai jopa palvella ”nykypäivän fanatismia”. Artikkeli esittää joukon kriittisiä (...) huomioita Meillassoux’n fideismin ja uskon, uskonnollisten absoluuttien sekä fanatismin käsitteistä. Hänen klassiseen valistusmoderniin nojaava fideismikritiikkinsä osoittautuu toistaiseksi puutteellisesti perustelluksi ja ongelmallisesti muotoilluksi. (shrink)

Kirjasymposioartikkeli esittelee Hanna Meretojan teoksen The Ethics of Storytelling: Narrative Hermeneutics, History, and the Possible (Oxford University Press, 2018) keskeisimmät ajatukset ja kytkee ne laajempaan hermeneuttiseen ja jälkistrukturalistiseen ajatteluperinteeseen, etenkin Jean-François Lyotardin luonnehdintaan jälkimodernista aikakaudesta suurten modernien historiallisten metakertomusten horjumisen ja pienten paikallisten kertomusten moneuden aikakautena. Tässä valossa Meretojan hermeneuttista kertomusetiikkaa voidaan lukea ennen muuta pienten, ei-totalisoivien kertomusten etiikkana. Artikkeli esittää, että tällaiselle etiikalle löytyy hedelmällinen vertailukohta Hannah Arendtin totalitarismiteoriasta, joka sijoittaa ideologiset metakertomukset totalitaarisen hallinnan ja sen tuottaman ”banaalin pahuuden” (...) ytimeen; niin Arendtin kuin Meretojankin kertomusetiikan keskeisenä viitekohtana on holokausti moderniteetin eettisenä nollapisteenä. Nämä yhteydet tuovat esiin Meretojan hahmotteleman hermeneuttisen etiikan laajan teoreettisen kaikupohjan myöhäismodernissa ajatteluperinteessä. Lopuksi pohditaan kysymystä hermeneuttisen pienten kertomusten etiikan jatkuvasta ajankohtaisuudesta sosiaalisen median ja sen ”kuplien” aikakaudella. (shrink)

[A comment paper on Tuomas Tahko's book An Introduction to Metametaphysics (CUP, 2016).] Pyrin tässä artikkelissa selvittämään, missä määrin Tuomas Tahkon kirjan An Introduction to Metametaphysics luvussa 9 esittämä käsitys tieteen ja metafysiikan suhteesta tuo selvyyttä metafysiikan luonteeseen itsenäisenä tutkimusalana. Analyyttinen metafysiikka on joutunut viimeisten viidentoista vuoden aikana kasvavan kritiikin kohteeksi. James Ladymanin (2012) mukaan viime aikoina suosittu käsitys metafyysisen teorian valinnasta teoreettisten hyveiden perusteella kohtaa niin sanotun vahvan globaalin alimääräytyneisyyden ongelman. Tahko pyrkii vastaamaan näihin huoliin esittämällä synteesiin E.J. Lowen (...) metafysiikkakäsityksen ja Laurie Paulin (2002) esittämien ideoiden välillä. Argumentoin, että Tahkon vastaus on sikäli puutteellinen, että se jättää avoimeksi kysymyksen parhaan ontologisen kategoriajärjestelmän valinnasta. Teen ehdotuksia siitä, miten voimme välttää alimääräytyneisyyshuolen myös tässä tapauksessa. (shrink)

The Metametaphysics of Categories: Replies to Hakkarainen and Keinänen (in Finnish). Part of a book symposium on my An Introduction to Metametaphysics.

This paper discusses the topic of weakenss of the will or akrasia in Leibniz, especially in the context of Nouveaux essais sur l'entendement humain. I argue that Leibniz can be seen as supporting both the weak and the strong forms of akrasia in book II of the work.

The essay exa­mines the views expressed in von Wright's Explanation and Understanding (1971) on human action and historical events from the perspective of the recent philosophy of science. Connecting causal explanation tightly to covering laws, as von Wright does, is found to be problematic, and his Logical connection argument invalid. On the other hand, von Wright's sketched theory of causation which is based on the concept of manipulation proves to be on the right track in light of current knowledge. From (...) this perspective, however, there is no obstacle for explaining human action causally. This is illustrated with two examples from historical research. Finally, von Wright's idea that a complete account of the historical past is never achieved, because the past can always be re-evaluated, is briefly discussed. (shrink)