It is argued that medical science requires a classificatory system that (a) puts functions in the taxonomic center and (b) does justice ontologically to the difference between the processes which are the realizations of functions and the objects which are their bearers. We propose formulae for constructing such a system and describe some of its benefits. The arguments are general enough to be of interest to all the life sciences.

It is argued that medical science requires a classificatory system that (a) puts functions in the taxonomic center and (b) does justice ontologically to the difference between the processes which are the realizations of functions and the objects which are their bearers. We propose formulae for constructing such a system and describe some of its benefits. The arguments are general enough to be of interest to all the life sciences.

Philosophy begins and ends in disagreement. Philosophers disagree among themselves in innumerable ways, and this pervasive and permanent dissent is a sign of their inability to solve philosophical problems and establish substantive truths. This raises the question: What should I do with my philosophical beliefs in light of philosophy's epistemic failure? In this open-access book, János Tozsér develops four possible answers into comprehensive metaphilosophical visions and argues that we cannot find peace either by committing ourselves to one of these visions (...) or by abandoning our philosophical beliefs. Tozsér calls this disheartening insight "the experience of breakdown", making the case that philosophy's truth-seeking and justificatory tools are unsuitable for establishing truths. Shedding light on the epistemic status of our philosophical beliefs, Tozsér adopts a broad approach to assess the metaphilosophical visions used by philosophers to interpret their own activity and determine their epistemic self-esteem. Open access was funded by the Research Centre for the Humanities, Hungary. (shrink)

Viime vuosina ihmistieteiden kentässä on saanut osakseen paljon huomiota uusi lähestymistapa, jota kutsutaan ”evoluutiopsykologiaksi”. Sen piiristä on esimerkiksi väitetty, että evoluutio on muokannut meidän parinvalintamieltymyksiämme niin, että miehillä on taipumus tuntea vetoa lisääntymiskykyisiltä näyttäviin nuoriin naisiin, pyrkiä parittelemaan aina tilaisuuden tullen mahdollisimman monien naisten kanssa ja olla mustasukkaisia, kun taas naiset ovat taipuvaisia mieltymään iäkkäämpiin miehiin, joilla on valtaa ja resursseja. Luonnonvalinnalla on pyritty myös selittämään mm. raiskauksia.

Suomessa kuten muissakin ”kehittyneissä” maissa suurin osa tutkimus- ja kehittämistoiminnasta tehdään nykyisin jo yksityisellä rahoituksella. Tämä on tuonut mukanaan myös aivan uudenlaisia yhteiskunnallisia ja eettisiä ongelmia ja haasteita. Tilaustutkimuksen osuus korkeakouluissa tehtävästä tutkimuksesta on jatkuvasti kasvanut. Tällaiseen suuntaavaan ulkopuoliseen tutkimusrahoitukseen liittyy monenlaisia ongelmia. Pyrin tässä kirjoituksessa käsittelemään niistä keskeisimpiä.

Gottfried Wilhelm Leibnizia (1646–1716) on usein kutsuttu universaalineroksi. Luonnehdinta on varsin osuva ottaen huomioon Leibnizin intressien laajuuden, hänen luovan panoksensa monille eri aloille ja metafyysis-kulttuurisen vision, joka kajasti kaikkien hänen hankkeidensa, niin teoreettisten kuin käytännöllistenkin, taustalla. Leibniz tunnetaan nykyään ennen kaikkea filosofina ja matemaatikkona, mutta ei juurikaan siitä, että hän toimi suuren osan elämästään kahden eri kirjaston hoitajana: Hannoverin herttuallisen kirjaston ja edelleen maineikkaan, Wolfenbüttelissä sijaitsevan Herzog August Bibliothekin. Tämä katsausartikkeli esittelee Leibnizin kirjastouraa ja hänen kirjastonhoitoa koskevia näkemyksiään, jotka eivät (...) omana aikanaan olleet aivan tavanomaisia. Leibnizin universaalikäsityksen mukaan kirjasto ei nimittäin ole kirjoilla täytetty tila vaan heijastus koko inhimillisen tiedon tilasta. Artikkelissa luodaan katsaus aiheesta kirjoitettuun kansainväliseen tutkimuskirjallisuuteen ja Leibnizin kirjastonhoitoa käsitteleviin muistoihin. (shrink)

Käsittelen tässä artikkelissa Leibnizin käsitystä kuolemasta, jota ei tarkkaan ottaen ole olemassa. Kuoleminen on Leibnizin mukaan vain tila, jossa havaintomme eivät nouse tarkoiksi ja vaivumme ikäänkuin elottoman luonnon tasolle.

Artikkelissa otan kantaa niin sanottuun voluntarismikiistaan Descartesin tahdon käsitykseen ja arvostelmateoriaan liittyen kannattaen epäsuoraa voluntarismia. Käsittelen erityisesti kysymystä voiko tahdolla Descartesin mukaan olla suora kontrolli ihmisen arvostelmasta pidättäytymiseen? Pitkään vallassa olleen tulkintasuuntauksen mukaan Descartesin käsityksessä tahdolla on kyky vaikuttaa doksastisiin tiloihin suoraan, pelkällä tahdon aktilla. Tätä kutsutaan suoraksi voluntarismiksi ja se tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että meillä on kyky hyväksyä, olla hyväksymättä sekä pidättäytyä arvostelemasta täysin tahdonvaraisesti. Tässä tekstissä kannatan kuitenkin epäsuoraa voluntarismia: tahto kykenee vaikuttamaan doksastiseen tilaan epäsuorasti vaikuttamalla uskomuksen (...) muodostamisen kannalta olennaisiin toimintoihin, erityisesti vahvoihin perusteisiin keskittymiseen. Argumentoin epäsuoran voluntarismin puolesta seuraavin tavoin: 1) Kohdat, joiden katsotaan puoltavan suoraa voluntarismia, voidaan yhtä lailla tulkita puoltamaan myös epäsuoraa voluntarismia, 2) Epäsuora voluntarismi on sekä filosofisesti että psykologisesti uskottavampi tulkinta siitä, kuinka ihminen arvostelmia muodostaa, ja 3) Epäsuora negatiivinen voluntarismi on koherentimpi ja ristiriidattomampi tulkinta epäilyn metodin käytöstä (siis yleisestä arvostelmasta pidättäytymisestä) Ensimmäisessä mietiskelyssä. (shrink)

Mitä oleva on? Omaisuus ja elämä pureutuu tähän filosofian peruskysymykseen seuraten kahta länsimaisen filosofian jättiläistä, Aristotelestä ja Heideggeria. Siinä missä Aristoteles kysyy olevaa substantiivina ja tilana, etsii Heidegger olemisen mieltä verbinä ja tapahtumana. Nämä kaksi merkitystä löytyvät myös suomen olla-verbistä: "omistaa jotakin" ja "olla olemassa, elossa". Omaisuus ja elämä antavat peruslähtökohdat olevan tulkitsemiselle. Kirja vie lukijansa filosofian kreikkalaisille juurille ja sen uusimpiin, Heideggerin avaamiin mahdollisuuksiin.

Julkaisematta jääneessä muistiossaan Mietteitä oikeuden yleiskäsitteestä (1702-1703?) G. W. Leibniz muotoilee uudelleen Platonin Euthyfron-dialogissa esitetyn kuuluisan kysymyksen. Hän kirjoittaa: ”Myönnetään, että kaikki mitä Jumala tahtoo, on hyvää ja oikein. Sen sijaan kysytään, onko se hyvää ja oikein siksi että Jumala niin tahtoo, vai tahtooko Jumala sitä koska se on hyvää ja oikein. Eli kysytään, onko hyvyys tai oikeus jotakin mielivaltaista, vai koostuvatko ne asioiden luonnetta koskevista välttämättömistä ja ikuisista totuuksista, kuten luvut ja suhteet.” Universaaleja, ikuisia totuuksia puolustava filosofi ei voi (...) hyväksyä ensin mainittua vaihtoehtoa. Hänen mukaansa ”Se toden totta tuhoaisi Jumalan oikeudenmukaisuuden. Sillä miksi ylistäisimme häntä oikeudenmukaisista teoista, jos oikeudenmukaisuuden käsite ei hänen tapauksessaan lisää mitään teon käsitteeseen? Ja sanonta stat pro ratione voluntas, minun tahtoni käyköön perusteesta, on todella tyrannin motto.” Leibnizin kritiikki on suunnattu erityisesti hänen aikalaisiaan René Descartesia, Thomas Hobbesia ja Samuel Pufendorfia vastaan. Hän ei voi hyväksyä näkemystä, jonka mukaan oikeudenmukaisuuden mitta on vain Jumalan tahto. Perustan on löydyttävä ikuisista totuuksista, jotka ovat myös Jumalan oikeudenmukaisuuden standardi. Erityisen kuuluisaksi tuli Leibnizin kritiikki Pufendorfin näkemyksiä kohtaan, sillä Pufendorfin laajalle levinneen teoksen De officio hominis et civis ranskalaisen laitoksen neljännen painoksen toimittaja Barbeyrac liitti siihen Leibnizin kiistakirjoituksen, joka tunnetaan lyhyellä nimellä Monita (Epistola viri excellentissimi ad amicum qua monita quaedam ad principia Pufendorfiani operis de officio hominis et civis continentur, 1706) ja puolusti Pufendorfia Leibnizia vastaan. Leibnizin onnistui kuitenkin ilmeisesti osoittaa eräs heikkous Pufendorfin näkemyksissä, jota Barbeyrac ei pystynyt sivuuttamaan: tämän mukaan Jumala on saman aikaan sekä ylin tuomari että lakien laatija. Siten Leibnizin näkökulmasta Jumala on tyranni – hänen tahtonsa on oikeuden ja etiikan mitta ja koska hän on kaikkivaltias, hän voi pakottaa ihmiset noudattamaan sellaista oikeudenmukaisuutta, joka on hänen mieleistään. Koska Jumalan yläpuolella ei ole Pufendorfin mukaan mitään, hän voi toimia aivan mielivaltaisesti. Leibnizin kritiikki kiteytyy Pufendorfin epäselvään erotteluun ulkoisen ja sisäisen velvollisuuden välillä, joka jättää hänen näkemyksensä arvoitukselliseksi. Tutkiskelen tässä esitelmässä oliko Leibnzin kritiikki johdonmukainen ja oikeutettu. Onko Pufendorfin näkemyksissä heikkous, jota hän ei itse huomannut? Vertailen myös asiaa koskevia eri kommentaareja (mm. Kari Saastamoinen, Petter Korkman, Fiametta Palladini) ja arvioin Leibnizin kritiikin reseptiota Pufendorf-tutkimuksessa. (shrink)

Filosofisessa merkitysteoriassa asetetaan usein vastatusten toisaalta totuusehtoihin nojautuvat teoriat ja toisaalta teoriat, jotka samastavat ilmaisun merkityksen sen käytön kanssa. Yksi suhteellisen täsmällinen paikallinen muunnelma hieman epä- määräisestä merkityksen käyttöteoriasta on suosittu ajatus, että loogisten vakioiden merkityksen määräävät niihin liittyvät päättelysäännöt. Tämä ajatus toimii usein myös esimerkkinä yleisemmille merkityksen käyttöteorioille.

Kirjasymposioartikkeli esittelee Hanna Meretojan teoksen The Ethics of Storytelling: Narrative Hermeneutics, History, and the Possible (Oxford University Press, 2018) keskeisimmät ajatukset ja kytkee ne laajempaan hermeneuttiseen ja jälkistrukturalistiseen ajatteluperinteeseen, etenkin Jean-François Lyotardin luonnehdintaan jälkimodernista aikakaudesta suurten modernien historiallisten metakertomusten horjumisen ja pienten paikallisten kertomusten moneuden aikakautena. Tässä valossa Meretojan hermeneuttista kertomusetiikkaa voidaan lukea ennen muuta pienten, ei-totalisoivien kertomusten etiikkana. Artikkeli esittää, että tällaiselle etiikalle löytyy hedelmällinen vertailukohta Hannah Arendtin totalitarismiteoriasta, joka sijoittaa ideologiset metakertomukset totalitaarisen hallinnan ja sen tuottaman ”banaalin pahuuden” (...) ytimeen; niin Arendtin kuin Meretojankin kertomusetiikan keskeisenä viitekohtana on holokausti moderniteetin eettisenä nollapisteenä. Nämä yhteydet tuovat esiin Meretojan hahmotteleman hermeneuttisen etiikan laajan teoreettisen kaikupohjan myöhäismodernissa ajatteluperinteessä. Lopuksi pohditaan kysymystä hermeneuttisen pienten kertomusten etiikan jatkuvasta ajankohtaisuudesta sosiaalisen median ja sen ”kuplien” aikakaudella. (shrink)

Toisaalta ennennäkemätön äärettömien joukko-opillisten menetelmien hyödyntäminen sekä toisaalta epäilyt niiden hyväksyttävyydestä ja halu oikeuttaa niiden käyttö ovat ratkaisevasti muovanneet vuosisatamme matematiikkaa ja logiikkaa. Tämän kehityksen vaikutus nykyajan filosofiaan on myös ollut valtaisa; merkittävää osaa siitä ei voi edes ymmärtää tuntematta sen yhteyttä tähän matematiikan ja logiikan vallankumoukseen. Lähestymistapoja, jotka tavalla tai toisella hyväksyvät äärettömän matematiikan ja perinteisten logiikan sääntöjen (erityisesti kolmannen poissuljetun lain) soveltamisen myös sen piirissä, on tullut tavaksi kutsua klassiseksi matematiikaksi ja logiikaksi erotuksena nämä hylkäävistä radikaaleista intuitionistisista ja (...) konstruktivistisista opeista. (shrink)

Title in English translation: Metametaphysics - with and without Categories. A comment paper on An Introduction to Metametaphysics by Tuomas Tahko. Ehdotan artikkelissa uutta olevan ja sen muodon välistä erottelua. Erottelun avulla voidaan antaa täsmällinen käsitys ontologisen kategorian käsitteestä ja metafysiikan tutkimuskohteesta. Argumentoin myös, että metafysiikan epistemologiaa ja semantiikkaa sekä metafyysistä selitttämistä pitää lähestyä kategorianäkökulmasta. Artikkeli on kommentti Tuomas Tahkon oppikirjaan An Introduction to Metametaphysics.

Elämä on nähty merkittävänä aiheena Bergsonin filosofiassa. Elämän filosofinen merkitys Bergsonilla ilmenee selvästi hänen pääteoksessaan L'évolution créatrice (Luova evoluutio, 1907), jossa hän keskittyy inhimillisten tietokykyjen evolutiivisen alkuperän rekonstruointiin ja tieto-opillisiin seurauksiin. Bergsonin mukaan biologia tarjoaa filosofialle tietokykyjen kehitysteoreettisen näkökulman, ja filosofia metafysiikkana täsmentää biologialle sopivaa epistemologiaa. Tässä artikkelissa esittelen Bergsonin filosofisen teorian biologian ja epistemologian vastavuoroisesta suhteesta. Aloitan epistemologian, tieteen ja metafysiikan välisen suhteen selventämisellä Bergsonin teoriassa. Sen jälkeen esittelen, kuinka Bergson näkee tietokykyjen kehittymisen olennaisena osana eläinten yleistä kehityshistoriaa. Analysoimalla (...) eläinkunnan kognitiivisten kykyjen kahta taipumusta, älykkyyttä (intelligence) ja vaistoa (instinct), Bergson kehittää näkemyksen metafysiikasta, jonka avulla on mahdollista selvittää epistemologian ja biologian keskinäistä riippuvuutta ja vastavuoroisuutta. Lopuksi valaisen tätä vastavuoroisuutta Bergsonin analyysilla käsitteellisen tiedon muodostumisesta. (shrink)

[A comment paper on Tuomas Tahko's book An Introduction to Metametaphysics (CUP, 2016).] Pyrin tässä artikkelissa selvittämään, missä määrin Tuomas Tahkon kirjan An Introduction to Metametaphysics luvussa 9 esittämä käsitys tieteen ja metafysiikan suhteesta tuo selvyyttä metafysiikan luonteeseen itsenäisenä tutkimusalana. Analyyttinen metafysiikka on joutunut viimeisten viidentoista vuoden aikana kasvavan kritiikin kohteeksi. James Ladymanin (2012) mukaan viime aikoina suosittu käsitys metafyysisen teorian valinnasta teoreettisten hyveiden perusteella kohtaa niin sanotun vahvan globaalin alimääräytyneisyyden ongelman. Tahko pyrkii vastaamaan näihin huoliin esittämällä synteesiin E.J. Lowen (...) metafysiikkakäsityksen ja Laurie Paulin (2002) esittämien ideoiden välillä. Argumentoin, että Tahkon vastaus on sikäli puutteellinen, että se jättää avoimeksi kysymyksen parhaan ontologisen kategoriajärjestelmän valinnasta. Teen ehdotuksia siitä, miten voimme välttää alimääräytyneisyyshuolen myös tässä tapauksessa. (shrink)

Trope theories aim to eschew the primitive dichotomy between characterising (properties, relations) and characterized entities (objects). This article (in Finnish) presents a new trope theoretical analysis of relational inherence as the best way out of the impasse created by the alleged necessity to choose between an eliminativist and a primitivist ("relata-specific") view about relations in trope theory.

Lähtökohtanaan Jean-Paul Vernantin ja Albrecht Dihlen historialliset teesit artikkeli tarkastelee tärkeimpien ”lakia ja järjestystä” ilmaisevien käsitteiden (nomos, dikē) roolia esisokraattisten filosofien, erityisesti Anaksimandroksen, Herakleitoksen ja Parmenideen, ajattelussa. Arkaaisessa kreikkalaisessa ajatusmaailmassa sekä luonnon että ihmisyhteisön sisäinen tasapaino ilmentää moninaisen jumalmaailman ja ihmisten välistä vuorovaikutusta. Esisokraatikot ajattelevat todellisuutta eriytyneenä ykseytenä, jonka moninaisuutta sitoo yhteen yhtenäinen perusrakenne; tämän mallin uusi filosofia jäsentää uudesta polis-ajattelusta lainattujen käsitteiden avulla. Tämä esisokraatikkojen ”poliittinen ontologia” ja toisaalta nomoksen, yhteisöllisen normiston, enenevä ymmärtäminen inhimillisenä konventiona, mahdollistaa fysiksen ja nomoksen, (...) ”luonnon” ja ”kulttuurin” välisen myöhemmän vastakkainasettelun. (shrink)

Artikkeli tarkastelee aluksi Hannah Arendtin analyysiä totalitarismin pohjimmiltaan ideologisesta luonteesta ja ideologisen ”idean” olemuksesta. Tätä analyysiä verrataan Alain Badioun yritykseen herättää henkiin ideologinen ”idean politiikka”. Artikkelin perusväitteen mukaan sekä Arendt että Badiou näkevät politiikan alueena, jolla uutuus ja ihmisen kyky ryhtyä maailmaa muuttaviin hankkeisiin voivat toteutua. He ymmärtävät kuitenkin poliittisen aktiviteetin muodon olennaisesti eri tavoin: Arendtille politiikka on perusluonteeltaan toimintaa, praksista, Badioulle se on pohjimmiltaan idean tuottamista, poiesista. Tällä on keskeisiä seurauksia heidän politiikkakäsityksilleen. Lopuksi osoitetaan, että Badioun ”ideologinen” ymmärrys politiikasta (...) jää alttiiksi Arendtin peruskritiikille, jonka mukaan politiikan välineellinen ymmärtäminen keinojen ja päämäärien viitekehyksessä on viime kädessä kyvytön sulkemaan pois poliittisen terrorin mahdollisuutta. (shrink)

Artikkeli käy läpi Quentin Meillassoux’n Äärellisyyden jälkeen -teoksessa esittelemiä spekulatiivisen materialismin lähtökohtia: ajatuksen Kantin jälkeistä filosofiasta hallinneesta korrelationismista ja sen ”heikosta” ja ”vahvasta” muodosta sekä Meillassoux’n perusargumentin, jolla hän pyrkii osoittamaan vahvan korrelationismin pyrkimyksen absoluuttisista viitepiisteistä luopumiseen sisäisesti ristiriitaiseksi. Tarkastelun pääpaino on Meillassoux’n väitteessä, että ajattelun riisuminen kaikista absoluuttisista näkökohdista johtaa vahvan korrelationismin omaksumaan ”fideistisen”, uskon ja järjen erillisyyttä ja keskinäistä riippumattomuutta korostavan suhtautumisen uskonnolliseen uskoon. Tällainen fideismi voi Meillassoux’n mukaan suojella tai jopa palvella ”nykypäivän fanatismia”. Artikkeli esittää joukon kriittisiä (...) huomioita Meillassoux’n fideismin ja uskon, uskonnollisten absoluuttien sekä fanatismin käsitteistä. Hänen klassiseen valistusmoderniin nojaava fideismikritiikkinsä osoittautuu toistaiseksi puutteellisesti perustelluksi ja ongelmallisesti muotoilluksi. (shrink)

An old paper of mine (in Finnish) on the "similarity" of quantity tropes. See "Quantity Tropes and Internal Relations", "Kinds of Tropes without Kinds" and "The Ontological Form of Tropes" for more updated version of our theory.

Totuus on nykyisellään laaja-alaisen kritiikin kohteena niin akateemisessa, poliittisessa kuin vähemmän formaalissakin kontekstissa. Puolustan filosofisesti kestävää ja selitysvoimaista totuuskäsitettä tältä laaja-alaiselta kritiikiltä argumentoimalla sen arvon ja normatiivisuuden puolesta. Totuus on välineellisesti arvokas käsite, joka mahdollistaa todellisuuden erottamisen kuvitelmasta ja toiveajattelusta. Tämän lisäksi todet uskomukset ovat välineellisesti arvokkaita moninaisten hyötyjen, kuten onnistuneiden ennustusten ja navigoinnin saavuttamisessa. Toisaalta olemme joskus kiinnostuneita totuudesta pelkästään sen itsensä takia. Totuuden normatiivisuudesta kertoo taipumuksemme pitää sitä yleisenä tiedollisten pyrkimysten päämääränä ja yhtenä uskomuksen sekä väitettävyyden oikeellisuuden standardina, (...) johon suhteessa olemme eri mieltä ja jonka puhumista edellytämme luokka- ja oikeussaleissamme sekä parlamenteissamme. Edellisen nojalla totuus ei osoittaudu pelkästään mielenkiintoiseksi teoreettisen tarkastelun kohteeksi, vaan käsitteeksi, jolla on laaja-alaista tieteellistä ja yhteiskunnallista merkittävyyttä. (shrink)

Tässä artikkelissa käsittelen Descartesin ikuisten totuuksien välttämättömyyteen liittyvää ongelmaa. Teoksessa Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta (1641–1642) Descartes nostaa esiin käsitteen ikuisista totuuksista, käyttäen esimerkkinään kolmiota. Kolmion muuttumattomaan ja ikuiseen luontoon kuuluu esimerkiksi, että sen kolme kulmaa ovat yhteenlaskettuna 180°. Se on totta kolmiosta, vaikka yhtään yksittäistä kolmiota ei olisi koskaan ollutkaan olemassa. Eräät ajattelemieni asioiden piirteet ovat siis Descartesin mukaan ajattelustani riippumattomia. Ikuisia totuuksia ovat ainakin matemaattiset ja geometriset tosiseikat sekä ristiriidan laki. Samoin Descartesin kuuluisa lause “ajattelen, siis olen” lukeutuu ikuisten totuuksien (...) joukkoon. Descartesin ikuiset totuudet olisivatkin siis loogisesti välttämättömiä. Niillä on kyseinen olemus riippumatta ulkoisten kohteiden olemassaolosta tai siitä, ajattelenko niitä lainkaan. Kuitenkin kirjeenvaihdossaan Descartes pitää itsepintaisesti kiinni käsityksestään, että ikuiset totuudet ovat Jumalan vapaasti luomia ja Jumala olisi voinut luoda ne erilailla. Näin ollen luodut ikuiset totuudet eivät tarkkaan ottaen olisikaan välttämättömiä vaan kontingentteja. Ne voisivat olla myös toisella tavalla. Artikkelin alkuun esittelen Descartesin modaalista metafysiikkaa sekä luotujen ikuisten totuuksien kontingenttiudesta seuraavia tulkinnallisia vaikeuksia. Tämän jälkeen pureudun kolmeen erilaiseen ratkaisuyritykseen kommentaarikirjallisuudessa (Frankfurt 1977; Curley 1984 & Bennett 1994) ja osoitan, miksi ne eivät riitä vastaamaan ongelmaan. Lopussa vedän johtopäätöksiä ja luonnostelen mahdollisen ratkaisun. (shrink)

Kiinnostukseni kohteena seuraavassa on tietty suosittu ”intellektualistinen” käsitys kielen ja käsitteiden oppimisesta ja ymmärtämisestä. Käsitys on sinällään hyvin periteinen, ja voidaan väittää, että se on ollut ainakin piilevästi sisäänrakennettuna useiden uuden ajan filosofien teorioissa. Jätän tämän väitteen tarkemman erittelyn kuitenkin filosofian historioitsijoiden selvitettäväksi, ja keskityn seuraavassa käsityksen enemmän tai vähemmän julkilausuttuihin ilmentymiin nykyajan filosofiassa. Se on vaikuttanut monissa vaikutusvaltaisissa lähestymistavoissa kieleen, merkitykseen ja mieleen.

Hahmottelen tässä artikkelissa tekoälyn historiaa varhaismodernin filosofian aikakaudella 1600–1700-luvuilla. Esittelemäni aiheet ovat hieman erillisiä toisistaan, mutta yhteistä niille on ajatus komputaatiosta tai automaatiosta, eräänlaisesta mekaanisesta laskemisesta tai toiminnasta, jota voi pitää tekoälyn varhaisena lähtökohtana. -/- On kuitenkin huomattava, että pelkkä komputaatio eli informaation käsittely sinänsä ei riitä tekoälylle – kaikkia näitä pyrkimyksiä leimaa tietynlainen epistemologinen optimismi: automatisoidun ajattelun avulla uskotaan saatavan enemmän laadukasta tietoa ja kenties myös uudenlaisia ajatuksia, kun ajatteluprosessi tulee sujuvammaksi. Tekoälyn varhaishistoria liittyy siis nimenomaan inhimillisen ajattelun mekanisoimiseen (...) ja uskoon siitä, että sen avulla voidaan lieventää ihmismielen rajoituksia ja ajatella paremmin. Yhteistä sekä tekoälyn että tietokoneen historialle on kuitenkin laskennan kehitys. (shrink)

The essay exa­mines the views expressed in von Wright's Explanation and Understanding (1971) on human action and historical events from the perspective of the recent philosophy of science. Connecting causal explanation tightly to covering laws, as von Wright does, is found to be problematic, and his Logical connection argument invalid. On the other hand, von Wright's sketched theory of causation which is based on the concept of manipulation proves to be on the right track in light of current knowledge. From (...) this perspective, however, there is no obstacle for explaining human action causally. This is illustrated with two examples from historical research. Finally, von Wright's idea that a complete account of the historical past is never achieved, because the past can always be re-evaluated, is briefly discussed. (shrink)

Vydání Galileova Hvězdného posla vyvolalo okamžitou reakci mnoha evropských učenců, s jednou důležitou výjimkou, kterou tvořili jezuitští matematici Římské koleje pod vedením uznávaného matematika Christophora Clavia. Cílem článku je prozkoumat možné důvody opožděné reakce římských jezuitů, kteří se k nebeským objevům vyjádřili více než rok po vydání Galileovy knihy. Existují důkazy nasvědčující tomu, že i když byli římští matematici nakloněni uznání novinek odhalených teleskopem, nástrojem, který ještě musel dokázat svou důvěryhodnost, byli omezeni přísnými pravidly, která měla za úkol udržet jednotu (...) jezuitského řádu. (shrink)

This paper analyses the National Populist Challenges to Europe’s Center Right. It assesses the cases of the UK, Germany and France. It poses three questions for Europe: How will political integration be achieved and maintained? What policies will foster economic inclusion in the Eurozone? And, third, what are the best means to achieve economic solvency and growth. The paper make a case that neoliberal economic policies over the past decades have undermined some nations' public sector and have also contributed to (...) tensions between the geographical east and west of Europe. (shrink)

Termillä ”poliittinen köyhyys” on aiemmin tarkoitettu resurssien köyhyydestä erillistä köyhyyden muotoa, jossa ihmiset kärsivät vaikuttavan vapauden tasa-arvon puutteesta eli kyvyttömyydestä osallistua tasa-arvoisina toimijoina poliittiseen vaikuttamiseen. Tässä artikkelissa etsin filosofista lähestymistapaa, jonka avulla olisi mahdollista diagnosoida poliittisen osallistumisen epätasa-arvoa myös henkilökohtaisen poliittisen toimijuuden kokemuksen katoamisena. En käsittele niitä varsinaisia prosesseja, joiden myötä poliittinen osallistuminen käy joillekuille mahdottomaksi. Sen sijaan pyrin kuvailemaan poliittista köyhyyttä yleisemmin, osallistumisen kokemuksellisten ehtojen katoamisena. Poliittisessa köyhyydessä ei ole kysymys vain osallistumisen ulkoisista esteistä, kuten osallistumiseen vaadittavien materiaalisten resurssien (...) tai kommunikatiivisten ja kognitiivisten kykyjen epätasa-arvoisesta jakautumisesta eri ryhmien kesken. Väitän, että taustalla voi olla myös ihmisen elämän affektiivinen köyhtyminen, joka ilmenee poliittisen toimijuuden kokemuksen murtumisena ja katoamisena. Käytän tässä artikkelissa Maurice Merleau-Pontyn ja Hannah Arendtin poliittista fenomenologiaa löytääkseni osallistumattomuuteen näkökulman, joka painottaa poliittisen toimijuuden ruumiillisuutta ja intersubjektiivisuutta. (shrink)

Book review of Jean-Luc Nancy, Singulaarinen pluraalinen oleminen [Être singulier pluriel], translated into Finnish by Viljami Hukka and Anna Nurminen (Helsinki: Tutkijaliitto, 2021).

The concept of perversion has traditionally been applied particularly to the sexual sphere, in order to condemn certain desires and certain practices as wrong or inappropriate because of their unnaturalness, as they are understood as a deviation from a given function of sexuality. In this article, I explore the question whether and how such a concept could be applied to another central dimension of our existence, namely our death and, in particular, whether it makes sense to talk of perverted attitudes (...) towards (our own) death. In the first section I present a fairly common account of what is a perverted attitude towards sex and explain how that account can be used to define a perverted attitude towards death. I come up with four suggestions (one based on belief in the afterlife and three secular ones, based respectively on the notion of death as meaningless, on Heidegger’s concept of authenticity and on the evolutionary function of death). In the second section, I explore potential connections between perversion in sex and perversion in death. I conclude that, outside the Catholic worldview, perverted attitudes to sex do not bring along perverted attitudes towards death, nor is there a connection the other way around. In fact, certain kinds of perverted attitudes towards death are even inimical to sexual perversion. In the third section, I present a metaphysical and an ethical reason to doubt that we can and should talk of a function of death or sex. (shrink)

The Metametaphysics of Categories: Replies to Hakkarainen and Keinänen (in Finnish). Part of a book symposium on my An Introduction to Metametaphysics.

[The title in English: "Genealogy as Historical Ontology: On Foucault's Relationship to Nietzsche and Hermeneutics."] Foucault’n genealogiaa voidaan luonnehtia olemistamme konstituoivien valta–tieto-verkostojen määrittämien käytäntöjen historiallisen polveutumisen analyysiksi. Kysyn artikkelissani, miten Foucault’n genealogia määrittyy suhteessa Friedrich Nietzschen (1844–1900) ajatteluun ja hermeneuttiseen käsitykseen tulkinnasta. Tähän vastatakseni aloitan tarkastelemalla genealogian perusteita suhteessa Nietzschen perintöön, ja tässä yhteydessä nostan esiin myös ”perinteisen” historiankirjoituksen kritiikin. Tämän jälkeen käsittelen genealogian suhdetta tulkinnan teemaan, jolloin suhde Martin Heideggerin (1889–1976) jälkeiseen hermeneuttiseen tieteenfilosofiaan nousee keskeiseen asemaan. Samalla täsmentyy genealoginen (...) käsitys historiantutkimuksen luonteesta. Tavoitteenani on siis muotoilla sellainen Nietzscheen ja hermeneutiikkaan suhteutettu tulkinta genealogiasta, jossa toisinaan hajanaisilta vaikuttavat teemat ainakin suurimmaksi osaksi löytäisivät paikkansa. Tätä kautta avautuu myös myöhäisen Foucault’n ajatus genealogiasta filosofian ja historiantutkimuksen välimaastossa sijaitsevana ”historiallisena ontologiana”. (shrink)

This paper discusses the topic of weakenss of the will or akrasia in Leibniz, especially in the context of Nouveaux essais sur l'entendement humain. I argue that Leibniz can be seen as supporting both the weak and the strong forms of akrasia in book II of the work.

Tiedepolitiikkaa on hallinnut ajatus, että rahankäyttöä voidaan tehostaa ja tutkimuksen laatua parantaa kilpailuttamalla, arvioimalla ja keskittämällä rahoitus huippututkimukselle. Huippututkimuksen ajatellaan edellyttävän suuria tutkimusryhmiä. Lisäksi rahoitusta keskitetty yhä enemmän tieteidenvälisille hankkeille. Kirjoituksessa tarkastellaan näitä trendejä kriittisesti viimeaikaisen tieteentutkimuksen ja tieteenfilosofian parhaan tiedon valossa. Näyttää siltä, että suosittu politiikka ei johda toivottuihin lopputuloksiin.