Predication is an indisputable part of our linguistic behavior. By contrast, the metaphysics of predication has been a matter of dispute ever since antiquity. According to Plato—or at least Platonism, the view that goes by Plato’s name in contemporary philosophy—the truths expressed by predications such as “Socrates is wise” are true because there is a subject of predication (e.g., Socrates), there is an abstract property or universal (e.g., wisdom), and the subject exemplifies the property.1 This view is supposed to be (...) general, applying to all predications, whether the subject of predication is a person, a planet, or a property.2 Despite the controversy surrounding the metaphysics of predication, many theistic philosophers—including the majority of contemporary analytic theists—regard Platonism as extremely attractive. At the same time, however, such philosophers are also commonly attracted to a form of traditional theism that has at its core the thesis that God is an absolutely independent.. (shrink)

In this article, I consider whether Plantinga, in "Where the Conflict Really Lies," is a friend or an opponent of evolutionary science. First, I consider what sorts of things count as opposing evolutionary science. Second, I highlight three key questions, one having to do with whether God is specially involved in evolutionary history, and the other two having to do with the rationale for the answer to the first question. Third, I examine various answers to these three key questions, including (...) Plantinga’s in Where the Conflict Really Lies, and consider which of them are unfriendly to evolutionary science. I close with a few additional questions for Plantinga. (shrink)

This document presents the Bonn PRINTEGER Consensus Statement: Working with Research Integrity—Guidance for research performing organisations. The aim of the statement is to complement existing instruments by focusing specifically on institutional responsibilities for strengthening integrity. It takes into account the daily challenges and organisational contexts of most researchers. The statement intends to make research integrity challenges recognisable from the work-floor perspective, providing concrete advice on organisational measures to strengthen integrity. The statement, which was concluded February 7th 2018, provides guidance on (...) the following key issues: § 1.Providing information about research integrity § 2.Providing education, training and mentoring § 3.Strengthening a research integrity culture § 4.Facilitating open dialogue § 5.Wise incentive management § 6.Implementing quality assurance procedures § 7.Improving the work environment and work satisfaction § 8.Increasing transparency of misconduct cases § 9.Opening up research § 10.Implementing safe and effective whistle-blowing channels § 11.Protecting the alleged perpetrators § 12.Establishing a research integrity committee and appointing an ombudsperson § 13.Making explicit the applicable standards for research integrity. (shrink)

Was ist Nachhaltigkeit, was ist ihr Wesen und was bedeutet Nachhaltigkeit für Mensch und Gesellschaft, für Natur und Kultur? Um diese Fragen zu beantworten, lädt Jürgen H. Franz seine Leser zu einer philosophischen Reise ein. Die Reise führt zu den begriflichen Wurzeln und den Grundbedingungen der Nachhaltigkeit und eröffnet dabei sowohl einen Blick auf ihre globale Relevanz als auch auf die vielfältigen Hindernisse, die sich ihrer Realisierung entgegenstellen. Sie führt etappenweise zu immer neuen Standpunkten und damit zu neuen Ansichten und (...) Einsichten. Die Reise schließt auch ein historisches Etappenziel ein. Es ist die Zeit des Philosophen und Theologen Cusanus, der sich als ein früher Wegbereiter der Nachhaltigkeit erweist. Schritt für Schritt offenbart sich dem Reisenden die humane, moralische, soziale, ökologische, ökonomische, technische und historische Dimension der Nachhaltigkeit. Er lernt ein neues Modell der Nachhaltigkeit kennen, die Crux des Denkens in Systemen und die Idee einer Hermeneutik der Natur. Und er lernt zwei ungleiche Verwandte kennen: die Menschlichkeit und die Scheinheiligkeit. Am Ende seiner Reise vermag er Sein und Schein der Nachhaltigkeit zu trennen und ein eigenes Bild nachhaltiger Entwicklungen zu zeichnen. Seine Reiseerfahrungen bereichern seinen Alltag, sein Berufsleben oder Studium. (shrink)

Preprinted in God and the Problem of Evil (Blackwell 2001), ed. William Rowe. In this article, we reply to Bill Rowe's "Evil is Evidence Against Theistic Belief" in Contemporary Debates in Philosophy of Religion (Blackwell 2003).

Preprinted in God and the Problem of Evil(Blackwell 2001), ed. William Rowe. Many people deny that evil makes belief in atheism more reasonable for us than belief in theism. After all, they say, the grounds for belief in God are much better than the evidence for atheism, including the evidence provided by evil. We will not join their ranks on this occasion. Rather, we wish to consider the proposition that, setting aside grounds for belief in God and relying only on (...) the background knowledge shared in common by nontheists and theists, evil makes belief in atheism more reasonable for us than belief in theism. Our aim is to argue against this proposition. We recognize that in doing so, we face a formidable challenge. It’s one thing to say that evil presents a reason for atheism that is, ultimately, overridden by arguments for theism. It’s another to say that it doesn’t so much as provide us with a reason for atheism in the first place. In order to make this latter claim seem initially more plausible, consider the apparent design of the mammalian eye or the apparent fine-tuning of the universe to support life. These are often proposed as reasons to believe in theism. Critics commonly argue not merely that these supposed reasons for theism are overridden by arguments for atheism but rather that they aren’t good reasons for theism in the first place. Our parallel proposal with respect to evil and atheism is, initially at least, no less plausible than this proposal with respect to apparent design and theism. (shrink)

Philosophy begins and ends in disagreement. Philosophers disagree among themselves in innumerable ways, and this pervasive and permanent dissent is a sign of their inability to solve philosophical problems and establish substantive truths. This raises the question: What should I do with my philosophical beliefs in light of philosophy's epistemic failure? In this open-access book, János Tozsér develops four possible answers into comprehensive metaphilosophical visions and argues that we cannot find peace either by committing ourselves to one of these visions (...) or by abandoning our philosophical beliefs. Tozsér calls this disheartening insight "the experience of breakdown", making the case that philosophy's truth-seeking and justificatory tools are unsuitable for establishing truths. Shedding light on the epistemic status of our philosophical beliefs, Tozsér adopts a broad approach to assess the metaphilosophical visions used by philosophers to interpret their own activity and determine their epistemic self-esteem. Open access was funded by the Research Centre for the Humanities, Hungary. (shrink)

In Justification without Awareness (2006), Michael Bergmann presents a dilemma for internalism from which he claims there is “no escape”: The awareness allegedly required for justification is either strong awareness, which involves conceiving of some justification-contributor as relevant to the truth of a belief, or weak awareness, which does not. Bergmann argues that the former leads to an infinite regress of justifiers, while the latter conflicts with the “clearest and most compelling” motivation for endorsing internalism, namely, that for (...) a belief to be justified its truth must not be an accident from the subject’s perspective. Bergmann’s dilemma might initially seem to have the force of a knock-down argument against the classical foundationalist accounts he considers, if not against all forms of internalism. I argue, however, that the weak-awareness horn of Bergmann’s dilemma is unsuccessful. Classical foundationalists can hold on to the main motivation for internalism and avoid a vicious regress of justifiers. (shrink)

In this paper we argue that Michael Huemer’s phenomenal conservatism—the internalist view according to which our beliefs are prima facie justified if based on how things seems or appears to us to be—doesn’t fall afoul of Michael Bergmann’s dilemma for epistemological internalism. We start by showing that the thought experiment that Bergmann adduces to conclude that is vulnerable to his dilemma misses its target. After that, we distinguish between two ways in which a mental state can contribute to (...) the justification of a belief: the direct way and the indirect way. We identify a straightforward reason for claiming that the justification contributed indirectly is subject to Bergmann’s dilemma. Then we show that the same reason doesn’t extend to the claim that the justification contributed directly is subject to Bergmann’s dilemma. As is the view that seemings or appearances contribute justification directly, we infer that Bergmann’s contention that his dilemma applies to is unmotivated. In the final part, we suggest that our line of response to Bergmann can be used to shield other types of internalist justification from Bergmann’s objection. We also propose that seeming-grounded justification can be combined with justification of one of these types to form the basis of a promising version of internalist foundationalism. (shrink)

A prominent argument for internalism appeals to the requirement that justified beliefs not be accidentally true from the subject’s perspective. Bergmann’s dilemma remains the most troublesome obstacle to those who defend internalism in this way. In a word, what is required for a belief to be non-accidental? If we require the subject to justifiably believe that one is aware of something counting in its favor, then a vicious regress results and one is never justified in believing anything. But we (...) cannot require less since beliefs can satisfy any lesser requirements and still be accidental. I argue here that phenomenal conservatism, which appeals to “seemings,” shows a way out of this dilemma. The key is that seemings, via their unique phenomenal character, make their content non-accidental for us simply by our being conscious of them and without our having to reflect on their significance. This is an important step in the larger project of re-envisioning traditional arguments for access internalism as supporting mentalism instead. (shrink)

Käsittelen tässä artikkelissa Leibnizin käsitystä kuolemasta, jota ei tarkkaan ottaen ole olemassa. Kuoleminen on Leibnizin mukaan vain tila, jossa havaintomme eivät nouse tarkoiksi ja vaivumme ikäänkuin elottoman luonnon tasolle.

Julkaisematta jääneessä muistiossaan Mietteitä oikeuden yleiskäsitteestä (1702-1703?) G. W. Leibniz muotoilee uudelleen Platonin Euthyfron-dialogissa esitetyn kuuluisan kysymyksen. Hän kirjoittaa: ”Myönnetään, että kaikki mitä Jumala tahtoo, on hyvää ja oikein. Sen sijaan kysytään, onko se hyvää ja oikein siksi että Jumala niin tahtoo, vai tahtooko Jumala sitä koska se on hyvää ja oikein. Eli kysytään, onko hyvyys tai oikeus jotakin mielivaltaista, vai koostuvatko ne asioiden luonnetta koskevista välttämättömistä ja ikuisista totuuksista, kuten luvut ja suhteet.” Universaaleja, ikuisia totuuksia puolustava filosofi ei voi (...) hyväksyä ensin mainittua vaihtoehtoa. Hänen mukaansa ”Se toden totta tuhoaisi Jumalan oikeudenmukaisuuden. Sillä miksi ylistäisimme häntä oikeudenmukaisista teoista, jos oikeudenmukaisuuden käsite ei hänen tapauksessaan lisää mitään teon käsitteeseen? Ja sanonta stat pro ratione voluntas, minun tahtoni käyköön perusteesta, on todella tyrannin motto.” Leibnizin kritiikki on suunnattu erityisesti hänen aikalaisiaan René Descartesia, Thomas Hobbesia ja Samuel Pufendorfia vastaan. Hän ei voi hyväksyä näkemystä, jonka mukaan oikeudenmukaisuuden mitta on vain Jumalan tahto. Perustan on löydyttävä ikuisista totuuksista, jotka ovat myös Jumalan oikeudenmukaisuuden standardi. Erityisen kuuluisaksi tuli Leibnizin kritiikki Pufendorfin näkemyksiä kohtaan, sillä Pufendorfin laajalle levinneen teoksen De officio hominis et civis ranskalaisen laitoksen neljännen painoksen toimittaja Barbeyrac liitti siihen Leibnizin kiistakirjoituksen, joka tunnetaan lyhyellä nimellä Monita (Epistola viri excellentissimi ad amicum qua monita quaedam ad principia Pufendorfiani operis de officio hominis et civis continentur, 1706) ja puolusti Pufendorfia Leibnizia vastaan. Leibnizin onnistui kuitenkin ilmeisesti osoittaa eräs heikkous Pufendorfin näkemyksissä, jota Barbeyrac ei pystynyt sivuuttamaan: tämän mukaan Jumala on saman aikaan sekä ylin tuomari että lakien laatija. Siten Leibnizin näkökulmasta Jumala on tyranni – hänen tahtonsa on oikeuden ja etiikan mitta ja koska hän on kaikkivaltias, hän voi pakottaa ihmiset noudattamaan sellaista oikeudenmukaisuutta, joka on hänen mieleistään. Koska Jumalan yläpuolella ei ole Pufendorfin mukaan mitään, hän voi toimia aivan mielivaltaisesti. Leibnizin kritiikki kiteytyy Pufendorfin epäselvään erotteluun ulkoisen ja sisäisen velvollisuuden välillä, joka jättää hänen näkemyksensä arvoitukselliseksi. Tutkiskelen tässä esitelmässä oliko Leibnzin kritiikki johdonmukainen ja oikeutettu. Onko Pufendorfin näkemyksissä heikkous, jota hän ei itse huomannut? Vertailen myös asiaa koskevia eri kommentaareja (mm. Kari Saastamoinen, Petter Korkman, Fiametta Palladini) ja arvioin Leibnizin kritiikin reseptiota Pufendorf-tutkimuksessa. (shrink)

Viime vuosina ihmistieteiden kentässä on saanut osakseen paljon huomiota uusi lähestymistapa, jota kutsutaan ”evoluutiopsykologiaksi”. Sen piiristä on esimerkiksi väitetty, että evoluutio on muokannut meidän parinvalintamieltymyksiämme niin, että miehillä on taipumus tuntea vetoa lisääntymiskykyisiltä näyttäviin nuoriin naisiin, pyrkiä parittelemaan aina tilaisuuden tullen mahdollisimman monien naisten kanssa ja olla mustasukkaisia, kun taas naiset ovat taipuvaisia mieltymään iäkkäämpiin miehiin, joilla on valtaa ja resursseja. Luonnonvalinnalla on pyritty myös selittämään mm. raiskauksia.

Suomessa kuten muissakin ”kehittyneissä” maissa suurin osa tutkimus- ja kehittämistoiminnasta tehdään nykyisin jo yksityisellä rahoituksella. Tämä on tuonut mukanaan myös aivan uudenlaisia yhteiskunnallisia ja eettisiä ongelmia ja haasteita. Tilaustutkimuksen osuus korkeakouluissa tehtävästä tutkimuksesta on jatkuvasti kasvanut. Tällaiseen suuntaavaan ulkopuoliseen tutkimusrahoitukseen liittyy monenlaisia ongelmia. Pyrin tässä kirjoituksessa käsittelemään niistä keskeisimpiä.

The formal ontology here presented is what we might call a typed combinatorial Meinongian mereology. Its author seeks to formulate the laws, here called ‘canons’, regulating how entities can combine together in wholes of different sorts. The method, as in Bergmann’s earlier works, involves the construction of an ideal language of such a sort that the analysis of complex wholes can be achieved by transforming our natural-language representations of reality into what we might think of as artificial characteristic maps (...) or diagrams which allow the relevant ontological structures to be read off immediately from the symbolic representations which results. In former works Bergmann had held that the symbolic language of Principia Mathematica could serve as the appropriate diagrammatic device for the standard first-order functional calculus and develops instead a new sort diagrammatic language. (shrink)

Artikkelissa otan kantaa niin sanottuun voluntarismikiistaan Descartesin tahdon käsitykseen ja arvostelmateoriaan liittyen kannattaen epäsuoraa voluntarismia. Käsittelen erityisesti kysymystä voiko tahdolla Descartesin mukaan olla suora kontrolli ihmisen arvostelmasta pidättäytymiseen? Pitkään vallassa olleen tulkintasuuntauksen mukaan Descartesin käsityksessä tahdolla on kyky vaikuttaa doksastisiin tiloihin suoraan, pelkällä tahdon aktilla. Tätä kutsutaan suoraksi voluntarismiksi ja se tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että meillä on kyky hyväksyä, olla hyväksymättä sekä pidättäytyä arvostelemasta täysin tahdonvaraisesti. Tässä tekstissä kannatan kuitenkin epäsuoraa voluntarismia: tahto kykenee vaikuttamaan doksastiseen tilaan epäsuorasti vaikuttamalla uskomuksen (...) muodostamisen kannalta olennaisiin toimintoihin, erityisesti vahvoihin perusteisiin keskittymiseen. Argumentoin epäsuoran voluntarismin puolesta seuraavin tavoin: 1) Kohdat, joiden katsotaan puoltavan suoraa voluntarismia, voidaan yhtä lailla tulkita puoltamaan myös epäsuoraa voluntarismia, 2) Epäsuora voluntarismi on sekä filosofisesti että psykologisesti uskottavampi tulkinta siitä, kuinka ihminen arvostelmia muodostaa, ja 3) Epäsuora negatiivinen voluntarismi on koherentimpi ja ristiriidattomampi tulkinta epäilyn metodin käytöstä (siis yleisestä arvostelmasta pidättäytymisestä) Ensimmäisessä mietiskelyssä. (shrink)

Michael Bergmann’s important new book on scepticism is attractively systematic and thorough. He places familiar ideas under an exceptionally bright spotlight, e.

Mitä oleva on? Omaisuus ja elämä pureutuu tähän filosofian peruskysymykseen seuraten kahta länsimaisen filosofian jättiläistä, Aristotelestä ja Heideggeria. Siinä missä Aristoteles kysyy olevaa substantiivina ja tilana, etsii Heidegger olemisen mieltä verbinä ja tapahtumana. Nämä kaksi merkitystä löytyvät myös suomen olla-verbistä: "omistaa jotakin" ja "olla olemassa, elossa". Omaisuus ja elämä antavat peruslähtökohdat olevan tulkitsemiselle. Kirja vie lukijansa filosofian kreikkalaisille juurille ja sen uusimpiin, Heideggerin avaamiin mahdollisuuksiin.

[A comment paper on Tuomas Tahko's book An Introduction to Metametaphysics (CUP, 2016).] Pyrin tässä artikkelissa selvittämään, missä määrin Tuomas Tahkon kirjan An Introduction to Metametaphysics luvussa 9 esittämä käsitys tieteen ja metafysiikan suhteesta tuo selvyyttä metafysiikan luonteeseen itsenäisenä tutkimusalana. Analyyttinen metafysiikka on joutunut viimeisten viidentoista vuoden aikana kasvavan kritiikin kohteeksi. James Ladymanin (2012) mukaan viime aikoina suosittu käsitys metafyysisen teorian valinnasta teoreettisten hyveiden perusteella kohtaa niin sanotun vahvan globaalin alimääräytyneisyyden ongelman. Tahko pyrkii vastaamaan näihin huoliin esittämällä synteesiin E.J. Lowen (...) metafysiikkakäsityksen ja Laurie Paulin (2002) esittämien ideoiden välillä. Argumentoin, että Tahkon vastaus on sikäli puutteellinen, että se jättää avoimeksi kysymyksen parhaan ontologisen kategoriajärjestelmän valinnasta. Teen ehdotuksia siitä, miten voimme välttää alimääräytyneisyyshuolen myös tässä tapauksessa. (shrink)

Gottfried Wilhelm Leibnizia (1646–1716) on usein kutsuttu universaalineroksi. Luonnehdinta on varsin osuva ottaen huomioon Leibnizin intressien laajuuden, hänen luovan panoksensa monille eri aloille ja metafyysis-kulttuurisen vision, joka kajasti kaikkien hänen hankkeidensa, niin teoreettisten kuin käytännöllistenkin, taustalla. Leibniz tunnetaan nykyään ennen kaikkea filosofina ja matemaatikkona, mutta ei juurikaan siitä, että hän toimi suuren osan elämästään kahden eri kirjaston hoitajana: Hannoverin herttuallisen kirjaston ja edelleen maineikkaan, Wolfenbüttelissä sijaitsevan Herzog August Bibliothekin. Tämä katsausartikkeli esittelee Leibnizin kirjastouraa ja hänen kirjastonhoitoa koskevia näkemyksiään, jotka eivät (...) omana aikanaan olleet aivan tavanomaisia. Leibnizin universaalikäsityksen mukaan kirjasto ei nimittäin ole kirjoilla täytetty tila vaan heijastus koko inhimillisen tiedon tilasta. Artikkelissa luodaan katsaus aiheesta kirjoitettuun kansainväliseen tutkimuskirjallisuuteen ja Leibnizin kirjastonhoitoa käsitteleviin muistoihin. (shrink)

At first, I explain how Bergmann reads Meinong. As regards his method, Bergmann’s stated aim is to examine Meinong’s thought through all the stages of its development; but he is very selective in choosing exactly what to consider, not just within each of Meinong’s texts, but equally among his texts – indeed he completely ignores Meinong’s mature works. Moreover, he often alters Meinong’s thought by translating it into his foil ontology. As regards the content, Bergmann interprets Meinong (...) as a reist and a nominalist. I try to show that such a view is not correct. I then discuss this interpretation by focusing on which Meinong Bergmann reads, that is, which writings he refers to and at the same time which of Meinong’s theories he criticizes. I sketch the four phases of the development of Meinong’s thought distinguished by Bergmann: his first theory of relations, the theory of the objects of higher order, of objectives, and finally object theory. I present Bergmann’s critique and compare his distinction of different degrees of independence, which establish differences of status among categories of existents, with Meinong’s distinction between kinds of being. Finally, taking into account also Meinong’s mature work, I offer an assessment of Bergmann’s proposal to rethink object theory. Considering Meinong’s theory of incomplete objects, I show that Bergmann would have found in Meinong an ally not only in the battle against representationalism, as he maintains, but also in that against nominalism. (shrink)

Trope theories aim to eschew the primitive dichotomy between characterising (properties, relations) and characterized entities (objects). This article (in Finnish) presents a new trope theoretical analysis of relational inherence as the best way out of the impasse created by the alleged necessity to choose between an eliminativist and a primitivist ("relata-specific") view about relations in trope theory.

Title in English translation: Metametaphysics - with and without Categories. A comment paper on An Introduction to Metametaphysics by Tuomas Tahko. Ehdotan artikkelissa uutta olevan ja sen muodon välistä erottelua. Erottelun avulla voidaan antaa täsmällinen käsitys ontologisen kategorian käsitteestä ja metafysiikan tutkimuskohteesta. Argumentoin myös, että metafysiikan epistemologiaa ja semantiikkaa sekä metafyysistä selitttämistä pitää lähestyä kategorianäkökulmasta. Artikkeli on kommentti Tuomas Tahkon oppikirjaan An Introduction to Metametaphysics.

Artikkeli käy läpi Quentin Meillassoux’n Äärellisyyden jälkeen -teoksessa esittelemiä spekulatiivisen materialismin lähtökohtia: ajatuksen Kantin jälkeistä filosofiasta hallinneesta korrelationismista ja sen ”heikosta” ja ”vahvasta” muodosta sekä Meillassoux’n perusargumentin, jolla hän pyrkii osoittamaan vahvan korrelationismin pyrkimyksen absoluuttisista viitepiisteistä luopumiseen sisäisesti ristiriitaiseksi. Tarkastelun pääpaino on Meillassoux’n väitteessä, että ajattelun riisuminen kaikista absoluuttisista näkökohdista johtaa vahvan korrelationismin omaksumaan ”fideistisen”, uskon ja järjen erillisyyttä ja keskinäistä riippumattomuutta korostavan suhtautumisen uskonnolliseen uskoon. Tällainen fideismi voi Meillassoux’n mukaan suojella tai jopa palvella ”nykypäivän fanatismia”. Artikkeli esittää joukon kriittisiä (...) huomioita Meillassoux’n fideismin ja uskon, uskonnollisten absoluuttien sekä fanatismin käsitteistä. Hänen klassiseen valistusmoderniin nojaava fideismikritiikkinsä osoittautuu toistaiseksi puutteellisesti perustelluksi ja ongelmallisesti muotoilluksi. (shrink)

Toisaalta ennennäkemätön äärettömien joukko-opillisten menetelmien hyödyntäminen sekä toisaalta epäilyt niiden hyväksyttävyydestä ja halu oikeuttaa niiden käyttö ovat ratkaisevasti muovanneet vuosisatamme matematiikkaa ja logiikkaa. Tämän kehityksen vaikutus nykyajan filosofiaan on myös ollut valtaisa; merkittävää osaa siitä ei voi edes ymmärtää tuntematta sen yhteyttä tähän matematiikan ja logiikan vallankumoukseen. Lähestymistapoja, jotka tavalla tai toisella hyväksyvät äärettömän matematiikan ja perinteisten logiikan sääntöjen (erityisesti kolmannen poissuljetun lain) soveltamisen myös sen piirissä, on tullut tavaksi kutsua klassiseksi matematiikaksi ja logiikaksi erotuksena nämä hylkäävistä radikaaleista intuitionistisista ja (...) konstruktivistisista opeista. (shrink)

An old paper of mine (in Finnish) on the "similarity" of quantity tropes. See "Quantity Tropes and Internal Relations", "Kinds of Tropes without Kinds" and "The Ontological Form of Tropes" for more updated version of our theory.

Elämä on nähty merkittävänä aiheena Bergsonin filosofiassa. Elämän filosofinen merkitys Bergsonilla ilmenee selvästi hänen pääteoksessaan L'évolution créatrice (Luova evoluutio, 1907), jossa hän keskittyy inhimillisten tietokykyjen evolutiivisen alkuperän rekonstruointiin ja tieto-opillisiin seurauksiin. Bergsonin mukaan biologia tarjoaa filosofialle tietokykyjen kehitysteoreettisen näkökulman, ja filosofia metafysiikkana täsmentää biologialle sopivaa epistemologiaa. Tässä artikkelissa esittelen Bergsonin filosofisen teorian biologian ja epistemologian vastavuoroisesta suhteesta. Aloitan epistemologian, tieteen ja metafysiikan välisen suhteen selventämisellä Bergsonin teoriassa. Sen jälkeen esittelen, kuinka Bergson näkee tietokykyjen kehittymisen olennaisena osana eläinten yleistä kehityshistoriaa. Analysoimalla (...) eläinkunnan kognitiivisten kykyjen kahta taipumusta, älykkyyttä (intelligence) ja vaistoa (instinct), Bergson kehittää näkemyksen metafysiikasta, jonka avulla on mahdollista selvittää epistemologian ja biologian keskinäistä riippuvuutta ja vastavuoroisuutta. Lopuksi valaisen tätä vastavuoroisuutta Bergsonin analyysilla käsitteellisen tiedon muodostumisesta. (shrink)

Filosofisessa merkitysteoriassa asetetaan usein vastatusten toisaalta totuusehtoihin nojautuvat teoriat ja toisaalta teoriat, jotka samastavat ilmaisun merkityksen sen käytön kanssa. Yksi suhteellisen täsmällinen paikallinen muunnelma hieman epä- määräisestä merkityksen käyttöteoriasta on suosittu ajatus, että loogisten vakioiden merkityksen määräävät niihin liittyvät päättelysäännöt. Tämä ajatus toimii usein myös esimerkkinä yleisemmille merkityksen käyttöteorioille.

Kiinnostukseni kohteena seuraavassa on tietty suosittu ”intellektualistinen” käsitys kielen ja käsitteiden oppimisesta ja ymmärtämisestä. Käsitys on sinällään hyvin periteinen, ja voidaan väittää, että se on ollut ainakin piilevästi sisäänrakennettuna useiden uuden ajan filosofien teorioissa. Jätän tämän väitteen tarkemman erittelyn kuitenkin filosofian historioitsijoiden selvitettäväksi, ja keskityn seuraavassa käsityksen enemmän tai vähemmän julkilausuttuihin ilmentymiin nykyajan filosofiassa. Se on vaikuttanut monissa vaikutusvaltaisissa lähestymistavoissa kieleen, merkitykseen ja mieleen.

Kirjasymposioartikkeli esittelee Hanna Meretojan teoksen The Ethics of Storytelling: Narrative Hermeneutics, History, and the Possible (Oxford University Press, 2018) keskeisimmät ajatukset ja kytkee ne laajempaan hermeneuttiseen ja jälkistrukturalistiseen ajatteluperinteeseen, etenkin Jean-François Lyotardin luonnehdintaan jälkimodernista aikakaudesta suurten modernien historiallisten metakertomusten horjumisen ja pienten paikallisten kertomusten moneuden aikakautena. Tässä valossa Meretojan hermeneuttista kertomusetiikkaa voidaan lukea ennen muuta pienten, ei-totalisoivien kertomusten etiikkana. Artikkeli esittää, että tällaiselle etiikalle löytyy hedelmällinen vertailukohta Hannah Arendtin totalitarismiteoriasta, joka sijoittaa ideologiset metakertomukset totalitaarisen hallinnan ja sen tuottaman ”banaalin pahuuden” (...) ytimeen; niin Arendtin kuin Meretojankin kertomusetiikan keskeisenä viitekohtana on holokausti moderniteetin eettisenä nollapisteenä. Nämä yhteydet tuovat esiin Meretojan hahmotteleman hermeneuttisen etiikan laajan teoreettisen kaikupohjan myöhäismodernissa ajatteluperinteessä. Lopuksi pohditaan kysymystä hermeneuttisen pienten kertomusten etiikan jatkuvasta ajankohtaisuudesta sosiaalisen median ja sen ”kuplien” aikakaudella. (shrink)

Tässä artikkelissa käsittelen Descartesin ikuisten totuuksien välttämättömyyteen liittyvää ongelmaa. Teoksessa Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta (1641–1642) Descartes nostaa esiin käsitteen ikuisista totuuksista, käyttäen esimerkkinään kolmiota. Kolmion muuttumattomaan ja ikuiseen luontoon kuuluu esimerkiksi, että sen kolme kulmaa ovat yhteenlaskettuna 180°. Se on totta kolmiosta, vaikka yhtään yksittäistä kolmiota ei olisi koskaan ollutkaan olemassa. Eräät ajattelemieni asioiden piirteet ovat siis Descartesin mukaan ajattelustani riippumattomia. Ikuisia totuuksia ovat ainakin matemaattiset ja geometriset tosiseikat sekä ristiriidan laki. Samoin Descartesin kuuluisa lause “ajattelen, siis olen” lukeutuu ikuisten totuuksien (...) joukkoon. Descartesin ikuiset totuudet olisivatkin siis loogisesti välttämättömiä. Niillä on kyseinen olemus riippumatta ulkoisten kohteiden olemassaolosta tai siitä, ajattelenko niitä lainkaan. Kuitenkin kirjeenvaihdossaan Descartes pitää itsepintaisesti kiinni käsityksestään, että ikuiset totuudet ovat Jumalan vapaasti luomia ja Jumala olisi voinut luoda ne erilailla. Näin ollen luodut ikuiset totuudet eivät tarkkaan ottaen olisikaan välttämättömiä vaan kontingentteja. Ne voisivat olla myös toisella tavalla. Artikkelin alkuun esittelen Descartesin modaalista metafysiikkaa sekä luotujen ikuisten totuuksien kontingenttiudesta seuraavia tulkinnallisia vaikeuksia. Tämän jälkeen pureudun kolmeen erilaiseen ratkaisuyritykseen kommentaarikirjallisuudessa (Frankfurt 1977; Curley 1984 & Bennett 1994) ja osoitan, miksi ne eivät riitä vastaamaan ongelmaan. Lopussa vedän johtopäätöksiä ja luonnostelen mahdollisen ratkaisun. (shrink)

Lähtökohtanaan Jean-Paul Vernantin ja Albrecht Dihlen historialliset teesit artikkeli tarkastelee tärkeimpien ”lakia ja järjestystä” ilmaisevien käsitteiden (nomos, dikē) roolia esisokraattisten filosofien, erityisesti Anaksimandroksen, Herakleitoksen ja Parmenideen, ajattelussa. Arkaaisessa kreikkalaisessa ajatusmaailmassa sekä luonnon että ihmisyhteisön sisäinen tasapaino ilmentää moninaisen jumalmaailman ja ihmisten välistä vuorovaikutusta. Esisokraatikot ajattelevat todellisuutta eriytyneenä ykseytenä, jonka moninaisuutta sitoo yhteen yhtenäinen perusrakenne; tämän mallin uusi filosofia jäsentää uudesta polis-ajattelusta lainattujen käsitteiden avulla. Tämä esisokraatikkojen ”poliittinen ontologia” ja toisaalta nomoksen, yhteisöllisen normiston, enenevä ymmärtäminen inhimillisenä konventiona, mahdollistaa fysiksen ja nomoksen, (...) ”luonnon” ja ”kulttuurin” välisen myöhemmän vastakkainasettelun. (shrink)

Artikkeli tarkastelee aluksi Hannah Arendtin analyysiä totalitarismin pohjimmiltaan ideologisesta luonteesta ja ideologisen ”idean” olemuksesta. Tätä analyysiä verrataan Alain Badioun yritykseen herättää henkiin ideologinen ”idean politiikka”. Artikkelin perusväitteen mukaan sekä Arendt että Badiou näkevät politiikan alueena, jolla uutuus ja ihmisen kyky ryhtyä maailmaa muuttaviin hankkeisiin voivat toteutua. He ymmärtävät kuitenkin poliittisen aktiviteetin muodon olennaisesti eri tavoin: Arendtille politiikka on perusluonteeltaan toimintaa, praksista, Badioulle se on pohjimmiltaan idean tuottamista, poiesista. Tällä on keskeisiä seurauksia heidän politiikkakäsityksilleen. Lopuksi osoitetaan, että Badioun ”ideologinen” ymmärrys politiikasta (...) jää alttiiksi Arendtin peruskritiikille, jonka mukaan politiikan välineellinen ymmärtäminen keinojen ja päämäärien viitekehyksessä on viime kädessä kyvytön sulkemaan pois poliittisen terrorin mahdollisuutta. (shrink)

The essay exa­mines the views expressed in von Wright's Explanation and Understanding (1971) on human action and historical events from the perspective of the recent philosophy of science. Connecting causal explanation tightly to covering laws, as von Wright does, is found to be problematic, and his Logical connection argument invalid. On the other hand, von Wright's sketched theory of causation which is based on the concept of manipulation proves to be on the right track in light of current knowledge. From (...) this perspective, however, there is no obstacle for explaining human action causally. This is illustrated with two examples from historical research. Finally, von Wright's idea that a complete account of the historical past is never achieved, because the past can always be re-evaluated, is briefly discussed. (shrink)

Hahmottelen tässä artikkelissa tekoälyn historiaa varhaismodernin filosofian aikakaudella 1600–1700-luvuilla. Esittelemäni aiheet ovat hieman erillisiä toisistaan, mutta yhteistä niille on ajatus komputaatiosta tai automaatiosta, eräänlaisesta mekaanisesta laskemisesta tai toiminnasta, jota voi pitää tekoälyn varhaisena lähtökohtana. -/- On kuitenkin huomattava, että pelkkä komputaatio eli informaation käsittely sinänsä ei riitä tekoälylle – kaikkia näitä pyrkimyksiä leimaa tietynlainen epistemologinen optimismi: automatisoidun ajattelun avulla uskotaan saatavan enemmän laadukasta tietoa ja kenties myös uudenlaisia ajatuksia, kun ajatteluprosessi tulee sujuvammaksi. Tekoälyn varhaishistoria liittyy siis nimenomaan inhimillisen ajattelun mekanisoimiseen (...) ja uskoon siitä, että sen avulla voidaan lieventää ihmismielen rajoituksia ja ajatella paremmin. Yhteistä sekä tekoälyn että tietokoneen historialle on kuitenkin laskennan kehitys. (shrink)

In this paper, I analyse Agrippa’s trilemma, an old skeptical argument that questions the possibility of justifying any arbitrary belief p and its paradox about jus-tification. Assuming that neither infinitism nor skepticism are satisfactory positions, the main alternatives available to face the problem (foundationism, coherentism and epistemic externalism) are outlined, as well as some central arguments that show the serious difficulties they face. In the case of foundationalism, these problems arise from two dilemmas, which work together with the trilemma to (...) make our philosophical life even more difficult: the so-called Sellar’s dilemma and Bergmann’s dilemma —although the latter is a very general attack on internalism. The former calls into question the inte-lligibility of a key idea of standard foundationalism: the notion of justified basic belief. The second casts doubt on the rational sustainability of epistemic internalism, which is a usual presupposition of the presentation of the trilemma. I explore a Humean way out of the trilemma that also manages to escape such dilemmas. Like any position in this difficult territory the way out has costs. However, they do not seem unaffordable. Here I only intend to tentatively present the idea, as a possible way out of our difficulties, which deserves to be seriously discussed. (shrink)

The Metametaphysics of Categories: Replies to Hakkarainen and Keinänen (in Finnish). Part of a book symposium on my An Introduction to Metametaphysics.

Totuus on nykyisellään laaja-alaisen kritiikin kohteena niin akateemisessa, poliittisessa kuin vähemmän formaalissakin kontekstissa. Puolustan filosofisesti kestävää ja selitysvoimaista totuuskäsitettä tältä laaja-alaiselta kritiikiltä argumentoimalla sen arvon ja normatiivisuuden puolesta. Totuus on välineellisesti arvokas käsite, joka mahdollistaa todellisuuden erottamisen kuvitelmasta ja toiveajattelusta. Tämän lisäksi todet uskomukset ovat välineellisesti arvokkaita moninaisten hyötyjen, kuten onnistuneiden ennustusten ja navigoinnin saavuttamisessa. Toisaalta olemme joskus kiinnostuneita totuudesta pelkästään sen itsensä takia. Totuuden normatiivisuudesta kertoo taipumuksemme pitää sitä yleisenä tiedollisten pyrkimysten päämääränä ja yhtenä uskomuksen sekä väitettävyyden oikeellisuuden standardina, (...) johon suhteessa olemme eri mieltä ja jonka puhumista edellytämme luokka- ja oikeussaleissamme sekä parlamenteissamme. Edellisen nojalla totuus ei osoittaudu pelkästään mielenkiintoiseksi teoreettisen tarkastelun kohteeksi, vaan käsitteeksi, jolla on laaja-alaista tieteellistä ja yhteiskunnallista merkittävyyttä. (shrink)

Tiedepolitiikkaa on hallinnut ajatus, että rahankäyttöä voidaan tehostaa ja tutkimuksen laatua parantaa kilpailuttamalla, arvioimalla ja keskittämällä rahoitus huippututkimukselle. Huippututkimuksen ajatellaan edellyttävän suuria tutkimusryhmiä. Lisäksi rahoitusta keskitetty yhä enemmän tieteidenvälisille hankkeille. Kirjoituksessa tarkastellaan näitä trendejä kriittisesti viimeaikaisen tieteentutkimuksen ja tieteenfilosofian parhaan tiedon valossa. Näyttää siltä, että suosittu politiikka ei johda toivottuihin lopputuloksiin.